Paimen ja meri

Kaukana, missä vuoret laskeutuivat lempeästi merta kohti, asui paimen, jolla oli suuri lammaslauma. Joka aamu, jo ennen kuin aurinko nousi, hän vei lampaat vihreille rinteille meren yläpuolelle. Siellä ne saivat laiduntaa rauhassa, kun hän istui kivellä ja kuunteli aaltoja kaukana alhaalla. Hän tunsi jokaisen lampaan nimeltä ja tiesi, mikä kello kuului millekin kaulalle. Hän tiesi, mikä emälammas piti suolaheinästä ja mikä piti enemmän ajuruohosta. Se oli hiljainen elämä, mutta se oli hyvä elämä, ja se oli hänen elämänsä, niin kuin se oli ollut hänen isänsä elämä ennen häntä.

Mutta viime aikoina paimen oli alkanut katsella enemmän merta kuin lampaitaan. Vesi oli kiiltävä kuin hopea päivät pitkät, ja aurinko kimmelsi pinnalla niin kauniisti, että hän tuskin sai katsettaan irti. Olisi varmasti ihanaa purjehtia tuolla, hän ajatteli. Kaukana ulapalla varmasti tuoksuisi toisin, missä vuoret eivät katkaisseet tuulta. Hän näki laivojen tulevan ja menevän alhaalla satamassa, lastinaan tavaroita kaukaisista maista. Kun ne nostivat purjeet, ne näyttivät valkoisilta linnuilta, jotka kohosivat kohti taivaanrantaa. Ja joka kerta kun keula kääntyi ja katosi niemen taakse, paimen tunsi, että jokin hänen sisällään halusi lähteä mukaan.

Eräänä iltana hän istui pienen nuotionsa ääressä ja mietti. Jos meri oli niin tyyni ja niin kaunis, miksi hänen pitäisi jäädä rinteelle? Hän oli kuullut, että sataman kauppiaat saattoivat ostaa koreittain taateleita halvalla. Sitten he purjehtivat taatelien kanssa pois ja myivät ne kalliilla toisessa kaupungissa. Sillä tavoin köyhästä miehestä tuli rikas yhdellä ainoalla matkalla. Ajatella, mitä minä voisin tehdä, kuiskasi paimen, jos meri vain kantaisi minut sinne ja takaisin.

Seuraavana aamuna päätös oli tehty. Hän käveli alas kylään ja etsi naapurin, joka oli pitkään toivonut lisää lampaita. He istuivat hetken juttelemassa, joivat mukillisen vettä kaivosta, ja sitten he kättelivät ja laskivat kolikoita. Ennen kuin aurinko oli korkealla taivaalla, paimenella ei enää ollut yhtään lampaanhäntää. Sen sijaan hän kantoi raskasta hopearahapussia, ja pussissa kilisivät kaikki hänen vuotensa rinteellä. Hän jäi seisomaan hetkeksi ja katseli, kuinka lampaat seurasivat naapuria kylän toiselle puolelle. Muutamat karitsoista käänsivät päänsä häntä kohti, kuin ihmetellen. Oli outo tunne kävellä pois. Hän oli kevyempi kuin koskaan, ja silti raskaampi.

Hopearahapussi vyöllään paimen käveli alas satamaan. Siellä oli markkinat niin täynnä tuoksuja, että hänen päätään melkein huimasi. Mausteita ruskeissa säkeissä, suolakalaa nyöreissä, öljyjä saviruukuissa, kankaita kaikissa väreissä, ja eräässä nurkassa istui mies taatelivuorten takana. Makeita, tummia, tahmeita hedelmiä etelästä, kiiltäviä kuin pieniä kiillotettuja kiviä. Paimen maistoi yhtä. Se oli makeampaa kuin hunaja. Hän laski nopeasti ja ymmärsi voivansa ostaa koko kasan. Kori toisensa jälkeen vaihtui kolikoiksi, kunnes hopearahat olivat lopussa ja kaikki kaupungin taatelit olivat hänen. Hän nauroi ääneen omalle rohkeudelleen ja tunsi olevansa jo puoliksi rikas.