Onsen ja uninen apina

Korkealla Japanin vuorilla, missä männyt olivat raskaita lumesta ja ilma oli kylmää kuin jääpala poskea vasten, oli pieni salainen laakso. Sinne ei vienyt yhtään tietä. Vain polkuja, jotka apinat ja ketut tunsivat. Laakson keskellä höyrysi lämmin allas. Se oli onsen, lähde vuoren omasta sydämestä. Vesi nousi mustien kivien välistä ja tuoksui hieman mineraaleilta ja hieman sateelta. Lumi laskeutui pehmeästi kaiken ylle. Hiljaisia, hiljaisia hiutaleita, jotka liitelivät alas hämärän läpi. Ne laskeutuivat oksille. Kiville. Pienten eläinten selkiin. Ja lämpimän altaan reunalla, ihan hiljaa, istui pieni apina. Hänen nimensä oli Yumi. Hänen turkkinsa oli kermanvärinen ja posket vaaleanpunaiset kuin kirsikankukka.

Yumin olkapäillä oli vähän lunta. Pieni valkoinen viitta hiutaleista. Hän ei ravistanut sitä pois. Hän vain istui ja katsoi veden yli. Höyry nousi pehmeinä pyörteinä. Se näytti valkoisilta hunnuilta, jotka tanssivat sinisessä ilmassa. Kun hiutale putosi höyryn läpi, se suli paljon ennen kuin se ehti veteen. Siitä tuli pieni pisara, ja pisarasta tuli lisää höyryä, ja höyry nousi yhä ylöspäin. Kaikki laaksossa liikkui hitaasti. Ja höyryn sisällä, lämpimässä vedessä, istui hänen perheensä. Äiti. Isä. Pikkuveli. Mummo. Kaikki olivat jo altaassa. Kaikilla oli vaaleanpunaiset posket ja puoliksi suljetut silmät. Kukaan ei puhunut. He vain olivat siellä, pehmeinä ja raskaina, kuin lämpö olisi vienyt kaikki sanat.

Yumi veti syvään henkeä. Ilma oli niin kylmää, että se kutitti nenässä. Kun hän hengitti ulos, suun edessä leijui pieni valkoinen pilvi. Se haihtui nopeasti. Sitten toinen. Ja kolmas. Hän tykkäsi katsoa omaa hengitystään niin. Mutta vesi, vesi näytti niin lämpimältä. Hän kastoi varpaan. Aaah. Sitten jalan. Aaah. Sitten hän laskeutui hitaasti, hitaasti altaaseen. Lämmin vesi nousi hänen ympärilleen. Ensin vyötärön ympäri. Sitten rinnan ympäri. Sitten leukaan asti. Lämpö hiipi turkkiin kuin pehmeä peitto, joka asettui kerralla joka paikkaan. Koko ruumis huokaisi yhtä aikaa. Aaaaah. Hän tunsi, miten hartiat laskeutuivat alas siitä, missä ne olivat olleet, ihan korvien luona, ja lepäsivät vedessä.

Mummo istui lähimpänä reunaa. Hänellä oli valkoinen turkki kasvojensa ympärillä, kuin pehmeä seppele. Hänen kätensä lepäsivät rauhassa kivellä hänen vieressään. Suuret, kovettuneet, hieman ryppyiset kädet. Kädet, jotka olivat pitäneet monia pieniä lapsia monina kylminä iltoina. Silmät olivat melkein kiinni, mutta hän hymyili kun Yumi tuli viereen. Hän siirtyi vähän ja teki vieressään tilaa. Yumi nojautui mummon lämpimään kylkeen. Tuoksui mineraaleilta ja turkilta ja jollekin hieman makealle. Männynneulasilta sateessa. Mummo ei sanonut mitään. Hän vain hyräili hiljaa. Mmmmm. Mmmm. Pieni sävel, niin matala että se oli melkein huokaus. Yumi tunsi sävelen enemmän kuin hän kuuli sen. Se värisi hänen poskeensa, alas kurkkuun, aina vatsaan asti.