Pöllö joka oppi huhuilemaan

Korkealla vanhassa männyssä, jossa neulaset tuoksuivat pihkalle, asui pieni pöllönpoikanen. Hänen nimensä oli Pöllö. Höyhenet olivat pehmeät kuin pilvenhattarat. Kuu kurkisti metsän takaa. Nyt oli aika oppia huhuilemaan.

Pöllön vieressä istui isoveli. Hänen nimensä oli Knut. Knutin huhuilu oli syvä ja lämmin. Se kierähti metsän yli kuin pehmeä peitto. 'Nyt sinun vuorosi,' kuiskasi Knut. Pöllö nyökkäsi. Hän oli pieni, mutta rohkea.

Pöllö veti henkeä. Hän avasi nokkansa. Ulos tuli… 'piip!' Se kuulosti pieneltä leikkikalulta. Knut hymyili. 'Se on alku,' hän sanoi. 'Tähtikin alkaa kipinästä.' Pöllö nauroi hiljaa.

'Hengitä viileää yötä,' kuiskasi Knut. 'Tunne männyn ja sammaleen tuoksu.' Pöllö sulki silmänsä. Hän hengitti hitaasti. Ilma maistui pihkalta ja tähdiltä. Rinnassa tuntui lämmin, kuin pieni uuni.

Hän yritti uudelleen. Tällä kertaa tuli 'huu… piiip!' Puoli huhuilua, puoli vikinää. Pieni siili maassa pysähtyi ja katsoi ylös. Se näytti melko hämmästyneeltä. Pöllö nauroi ja piilotti nokkansa siiven alle.

Knut hihitti hiljaa. 'Hyvä yritys,' hän sanoi. 'Ääntä ei tarvitse pakottaa. Se tulee lämpimästä paikasta sisältäsi.' Hän kietoi suuren siipensä Pöllön ympärille. Pöllö tunsi olonsa turvalliseksi. Metsä oli hiljainen.

Pöllö yritti taas. 'Hu-piip!' Pieni kettu pensaikossa katsoi ylös. Hän höristi korviaan. Sitten hän hymyili, sillä se kuulosti niin hassulta. Hän kävi makaamaan sammalelle ja kuunteli edelleen.

'Sulje silmäsi taas,' sanoi Knut. 'Ajattele jotain pehmeää. Äitiä. Sammalta. Siipiä.' Pöllö sulki silmänsä. Hän ajatteli Knutin lämmintä siipeä. Sisällä tuli hiljaista ja hyvää. Rinta laajeni hitaasti.

Hän avasi nokkansa hyvin varovasti. 'Huuu… huu.' Se tuli pehmeästi. Kuin pieni tuuli. Se ei ollut suuri, mutta se oli oikea huhuilu. Pöllö ilahtui niin, että melkein menetti tasapainonsa. Knut nauroi hiljaa.

Huhuilu kierähti metsän yli. Se kulki mäntyjen ohi. Se kulki mustikkapensaan ohi. Se ehti pienelle järvelle, jossa sammakko istui ja kuunteli. Sammakko lakkasi kurnuttamasta. Kaikki hiljeni.

Kettu kallisti päätään. Siili hymyili tähdille. Sammakko räpäytti kerran silmiään. Metsän eläimet olivat kuulleet Pöllön ensimmäisen oikean huhuilun. Kukaan ei sanonut mitään. He vain kuuntelivat sen jälkeistä hiljaisuutta.

Pöllö huokaisi. Hän oli niin ylpeä. Hän oli myös hyvin väsynyt. Ensimmäinen huhuilu on kovaa työtä. Hän kömpi lähemmäs Knutia. Tämän siipi oli lämmin. Se tuoksui pihkalta ja yöltä.

Kuu kiipesi korkeammalle. Tähdet vilkkuivat kuin pienet valot. Pieni tuuli kuiskasi neulasten välistä. Pöllö laski päänsä Knutin siivelle. Silmät kävivät raskaiksi. Maailma muuttui pehmeäksi ja lämpimäksi.