Lohikäärme ja majakanvartija

Aivan ulkona kalliolla, missä meri ja taivas kohtasivat, seisoi vanha valkoinen majakka. Se ei ollut erityisen korkea, mutta se oli tukeva, ja se oli seisonut siellä niin kauan, että lokitkin laskivat sen osaksi rannikkoa. Majakan sisällä asui majakanvartija Ingrid, rauhallinen nainen, jolla oli sään pieksämät kädet ja paksu villapaita, jonka hänen isoäitinsä oli neulonut. Hän oli hoitanut majakkaa monta, monta vuotta. Kun myrskyt tulivat illalla, hän sytytti lampun, keitti teetä vanhassa kuparipannussaan ja veti viltin polvilleen. Hän ei ollut koskaan oikein yksin, vaikka lähimpään taloon oli pitkä matka. Sillä Ingridillä oli salainen ystävä, joka tuli käymään aina, kun taivas pimeni ja tuuli alkoi vetää kovasti veden yli.

Tänä iltana ilma tuoksui suolalle ja sateelle, ja kallion alapuolella aallot löivät kiviin syvällä, rummuttavalla rytmillä. Lokit olivat jo lentäneet kotiin kalliohalkeamiinsa, missä ne piiloutuivat ulkonemien alle ja katselivat kiiltävillä mustilla silmillään. Ingrid pani veden kupariastiaan, täytti teekannunsa kuivatuilla kamomilloilla ja laittoi kuppiin kaksi sokeripalaa. Ikkunasta hän näki, miten taivas lännessä muuttui oranssinpunaiseksi, sitten luumunvioletiksi, ja miten ensimmäiset suuret sadepisarat alkoivat lyödä ruutuun. Sumutorvi uloimmalla laiturilla huusi kaukana, kaksi pitkää säveltä, jotka vierivät aaltojen yli. Hän hymyili ikkunaan. 'Pian sinä tulet,' hän kuiskasi. Sitten hän kapusi kapeat kierreportaat ylös, sytytti suuren lampun majakan huipussa, ja sen keltainen säde alkoi hitaan kaartonsa yli pimenevän meren.

Tuuli tarttui kallioon molemmin käsin ja taivas muuttui syvänsiniseksi, sitten harmaaksi, sitten melkein mustaksi. Sade alkoi rummuttaa pehmeästi ikkunaruutuihin, ensin pieninä sormina, sitten kuin koko kämmen. Majakassa tuoksui lampunöljylle ja märälle villalle, ja Ingrid veti villapaitansa tiukemmin ympärilleen. Hän asettui itäisen ikkunan ääreen teekuppi kädessään ja katseli aaltojen yli. Silloin hän näki sen, mitä oli odottanut: pitkän varjon, joka liikkui veden alla yhtä rauhallisesti kuin pilvi pellon yllä. Varjo kasvoi. Kimaltavien suomujen muodostama selkä rikkoi pinnan, vesi valui siitä kahtena kirkkaana virtana, ja sitten tuli pää, joka oli yhtä suuri kuin kalastusveneen runko, ja siinä oli ystävälliset keltaiset silmät, jotka hohtivat pehmeästi pimeydessä. Se oli Kimallus, merilohikäärme.

Kimallus oli yhtä iso kuin kalastusvene, ja hänen suomunsa hohtivat merilasin värissä, vihreänä ja sinisenä yhtä aikaa, niin että hän näytti melkein olevan tehty itse merestä. Selkää pitkin kulki rivi pehmeitä piikkejä, pyöreitä kuin litteät kivet. Hänen henkäyksensä oli lämmintä sumua, joka tuoksui leville ja sateelle ja vielä jollekin muulle, kesäaamulle, vaikka oli syksy. Hän laski pitkän kaulansa varovasti kalliota vasten, niin että Ingrid saattoi kumartua eteenpäin ja silittää häntä kuonosta. Hänen suomunsa olivat sileät ja viileät ulkopuolelta, lämpimät sisältä, kuin uunista juuri otettu leipä. 'Tervetuloa takaisin, vanha ystävä,' hän sanoi. Kimallus hyräili matalalla, äänellä joka kuulosti kaukaiselta kirkonkellolta, niin syvältä että kalliot melkein huokaisivat mukana, ja Ingrid tunsi sen jaloissaan kiven läpi.