Teelehdet jotka kävivät nukkumaan

Oli myöhä. Kuu kurkisti ikkunasta sisään. Hiljaa, hiljaa. Pieni Mio istui pehmeässä pyjamassaan ja katseli teekuppia ikkunalaudalla. Kuppi oli lämmin. Oikein lämmin. Höyry nousi hiljaa, hiljaa, hiljaa. Se kiehkuroitui kuin pieni valkoinen sulka. Mio haukotteli pienen haukotuksen. Aaah. Sitten toisen. Aaah. Hiljaa, hiljaa, kuiskasi talo. Tik, tak, sanoi kello eteisessä. Pian kaikki nukahtaisivat.

Kupissa ui pieniä teelehtiä. Pieniä, pieniä teelehtiä. Ne olivat tummia ja pyöreitä, kuin pienen pienet veneet. Yksi lehti keinui ylös. Yksi lehti keinui alas. Ylös ja alas. Ylös ja alas. Plops, sanoi yksi lehti. Plops, sanoi toinen. Plops, plops, plops. Mio pidätti hengitystään. Aivan hiljaa. Aivan paikallaan. Lehdet halusivat kertoa jotain. Jotain tärkeää. Jotain salaista.

Hitaasti tee viileni. Hitaasti, hitaasti. Höyry oheni ja oheni. Puh, puh. Ja lehdet alkoivat laskeutua. Alas, alas, alas. Kuin lehdet syksyllä. Kuin lumihiutaleet tyynenä talviyönä. Suh, sanoi yksi lehti. Suh, sanoi toinen. Mio nojasi päänsä ikkunaan. Lasi tuntui viileältä poskea vasten. Pehmeältä ja viileältä. Mio hengitti hitaasti. Sisään, ulos. Sisään, ulos.

Kupin pohjalla alkoi tapahtua jotain. Jotain pientä. Jotain hienoa. Lehdet asettuivat pieneen riviin. Pitkään, mutkittelevaan riviin. Mutka, mutka. Mio siristi silmiään. Lähemmäs, lähemmäs. 'Polku!' kuiskasi Mio. Pieni polku teelehdistä. Polku kuppiin sisälle. Mihin se vei? Mion täytyi nähdä. Mion täytyi, täytyi nähdä.

Polun viereen kerääntyi lisää lehtiä. Ne tekivät pyöreän, pyöreän muodon. Pyöreän kuin nappi. Pyöreän kuin kuu. Pieni lampi! Pieni, pieni lampi. Lammessa kellui pala sitruunankuorta. Siitä tuli lumme. Keltainen lumme. Lumpeen vieressä istui pikkuruinen teetippa. Siitä tuli sammakko. Pieni, rauhallinen sammakko. Se ei sanonut kvaak. Ei ääntäkään. Se vain istui. Ja melkein sulki silmänsä.

Mio veti henkeä. Pienen, pienen henkäyksen. 'Puutarha,' kuiskasi Mio. 'Pieni puutarha minun kupissani.' Mion sydän teki tum, tum. Sitten rauhassa, rauhassa. Mio hengitti hitaasti. Sisään nenän kautta. Snnnf. Ulos suun kautta. Foooo. Niin kuin äiti oli opettanut. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Ja lehdet jatkoivat laskeutumistaan. Hitaasti, hitaasti, hitaasti. Pehmeästi kuin jauho.

Yksi lehti keinui alas ja asettui pieneksi kaareksi. Plops. Sitten tuli toinen. Plops. Ja vielä yksi. Plops, plops. Niistä muodostui penkki. Pikkuruinen penkki puutarhassa. Penkki, jolla voi levätä. Mio hymyili. Pienen, lämpimän hymyn. 'Siellä voi joku istua,' ajatteli Mio. 'Joku pieni. Joku väsynyt. Joku, joka haluaa levätä silmiään.'