Keisarin sirkkahäkki

Kaukana sinisten vuorten takana, maassa jossa katot kaartuivat kuin siivet ja lyhdyt keinuivat iltatuulessa, kohosi suuri palatsi. Palatsissa asui keisari, joka oli ylpeä monesta asiasta, mutta kaikkein ylpein hän oli sirkkakokoelmastaan. Hänellä oli kaksikymmentäkaksi sirkkaa kahdessakymmenessäkahdessa pienessä häkissä, ja ne lauloivat hänelle päivän muuttuessa yöksi. Häkit seisoivat rivissä pitkällä punaisesta puusta veistetyllä hyllyllä, ja jokaiseen oli kaiverrettu lohikäärmeitä, lootuskukkia ja pieniä kuita. Sirkoista huolehti pieni tyttö nimeltä Mei, ja hän oli koko palatsin ainoa, joka ei puhunut ääneen.

Mei oli kahdeksanvuotias, ja hänen tehtävänsä oli koko palatsin hiljaisin. Aamulla hän antoi sirkoille tuoreita melonipaloja ja täytti niiden pienet kupit vedellä. Iltapäivällä hän lakaisi häkkien ympärillä olevan lattian pehmeällä bambuluudalla. Illalla hän kuunteli tarkkaan, sillä hyvän sirkanhoitajan täytyy kuulla, jos joku niistä on surullinen tai väsynyt. Mei kuunteli niin hyvin, että hän erotti jokaisen sirkan pelkän laulun perusteella. Hän oli antanut niille kaikille nimet päässään: Teevehnä, Suuri Helmi, Sammalääni, Bambusoinnu ja monta muuta. Kukaan muu ei tiennyt, mitä ne olivat nimeltään.

Keisarin lemmikki oli suuri sirkka nimeltä Kultanen. Kultanen asui hienoimmassa häkissä, joka oli tehty norsunluusta ja kultalangasta, ja se lauloi kovaa ja kirkkaasti kuin pieni kello. Kun keisari halusi nukkua, Kultasen häkki asetettiin hänen vuoteensa viereen, ja sen laulu kaikui seinien välissä. Koko hovi sanoi: 'Yksikään sirkka ei laula yhtä kauniisti kuin Kultanen.' Mei nyökkäsi kohteliaasti aina kuullessaan sen, sillä hän oli kohtelias tyttö. Mutta hän tiesi jotakin, mitä kukaan muu palatsissa ei tiennyt, jotain minkä hän oli huomannut eräänä iltana kulkiessaan jasmiiniruukun ohi.

Sirkkahuoneen nurkassa, tuoksuvan jasmiiniruukun takana, Mei oli löytänyt jotakin aivan omaa. Se oli pikkuruinen sirkka, tuskin riisinjyvää isompi, joka oli piiloutunut lattian rakoon. Se oli ruskea kuin tee, ja siinä oli kaksi hentoa tuntosarvea, jotka liikkuivat kuin heinänkorret tuulessa. Kun Mei kumartui lähemmäs, hän kuuli niin heikon äänen, ettei sitä juuri ollut: zri-zri-zri, ohut kuin hopealanka. Hän pidätti hengitystään kokonaisen minuutin ollakseen varma. Se ei ollut tuuli. Se ei ollut hyttynen. Se oli laulua.

Mei nimitti sirkan Pienenhipsuksi. Hän halusi antaa Pienenhipsulle kodin, mutta yksikään palatsin häkki ei ollut tarpeeksi pieni. Niinpä Mei istuutui iltalampun ääreen isoisänsä vanha veitsi ja sormen ohut bambunpätkä kädessään. Hän vuoli, sitoi ja käänsi, ja kolmen illan jälkeen hän oli tehnyt häkin, joka mahtui hänen toiseen kämmeneensä. Häkissä oli ovi, joka oli vain riisinjyvän kokoinen, ja katto oli muotoiltu pieneksi pagodikatoksi.