Kuun unohtunut kehtolaulu

Oli hiljainen ilta pienessä keltaisessa talossa. Ulkona tuuli kuiskasi koivussa. Sisällä paloi vain yksi lamppu, lämmin ja kullankeltainen. Mummo Vendela istui sängyn vieressä. Hänen pieni lapsenlapsensa nukkui jo, pehmeästi ja lämpimästi. Pieni käsi lepäsi peiton päällä. Vendela halusi laulaa kehtolaulun. Kehtolaulun, jonka hänen oma mummonsa oli laulanut kauan, kauan sitten.

Mutta laulu ei tullut. Vendela muisti pienen palan. La la… jotain veneestä. Jotain tähdestä. Ja sitten… ei, se oli taas poissa. Kaikki hiljeni hänen päässään. Hän sulki silmänsä ja yritti muistaa. Hän etsi sydämestään. Mutta siellä oli vain hiljaisuus. Hän kuiskasi: 'Voi pieni laulu, minne sinä menit?'

Vendela huokaisi hiljaa. Hän silitti lapsenlapsen pientä kättä yhdellä sormella. 'Nuku silti hyvin, rakkaani', hän kuiskasi. Hän sammutti lampun. Naks. Vain kuu paistoi nyt, suuri ja pyöreä ikkunan takana. Hänen valonsa oli hopeanvalkoinen ja aivan rauhallinen. Se laskeutui peiton päälle. Se laskeutui Vendelan hartioille. Kaikki oli aivan, aivan hiljaista.

Ylhäällä taivaalla kuu oli kuunnellut. Kuu kuuntelee aina, joka ilta. Hän kuulee kaikki pienet kuiskaukset maan päällä. Hän kuulee lapsia jotka nukahtavat. Hän kuulee kissoja jotka kehräävät. Hän kuulee äitejä jotka hyräilevät. Ja kuu muisti. Hän muisti kehtolaulun hyvin, hyvin kauan sitten. Saman laulun, jonka Vendela oli unohtanut. Hän oli säilyttänyt sen valossaan.

Kuu mietti hetken. Sitten hän hymyili pehmeästi. 'Tänä iltana', hän ajatteli, 'laulu saa tulla kotiin.' Hän laski hitaasti hopealangan alas talon luokse. Lanka oli ohut kuin hämähäkin seitti ja kirkas kuin kuutamo. Se liukui yön halki ilman ainoatakaan ääntä. Pilvien ohi. Unisen linnun ohi. Alas, alas, kohti pientä keltaista taloa.

Langalla istui pienen pieni yöperhonen. Hän oli harmaa kuin sumu ja pehmeä kuin pilvi. Hänen siipensä olivat pieniä kuin terälehdet. Hänen siipiensä lyönneissä asui laulu. Juuri se laulu, jonka Vendela oli unohtanut. Yöperhonen osasi sen ulkoa. Hän oli kantanut sitä kauan. Nyt hän kantaisi sen kotiin.

Hitaasti, hitaasti yöperhonen liukui alas lankaa pitkin. Katon ohi. Räystään ohi. Nukkuvan kukan ohi ikkunalaatikossa. Hän pysähtyi Vendelan ikkunalle. Hän lepäsi hetken ikkunalaudalla. Sitten hän koputti lasiin pehmeällä pikkusiivellä. Tip. Tip. Tip. Niin hiljaa, että vain tarkkaan kuunteleva voi sen kuulla.

Vendela kääntyi. Hän näki pienen yöperhosen kuutamossa. Hänen siipensä kimaltelivat hieman, hieman, ikään kuin niihin olisi pirskoteltu tähtipölyä. 'Voi, kuinka kaunis sinä olet', Vendela kuiskasi. Hän nousi hitaasti ja avasi ikkunaa vain vähän, vähän. Viileä yötuuli hiipi sisään. Yöperhonen lensi sisään pehmeästi kuin huokaus ja asettui sängynreunalle aivan Vendelan käden viereen.