Syyssalon hiljaisuudenvartija

Syvällä vanhassa salossa, jossa puut olivat seisseet niin pitkään, ettei kukaan enää muistanut niiden ikää, asui joku, jonka hyvin harva on nähnyt. Hän oli pieni ja villaisen pörröinen, suunnilleen takajaloillaan seisovan kaniinin kokoinen, ja hänellä oli harmaa viitta, joka laahasi pehmeästi lehdissä, kun hän käveli. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi kastepisaraa aamuhämärässä. Hänen nimensä oli Mossa, ja hän oli salon Hiljaisuudenvartija. Joka ilta, kun aurinko vajosi kukkuloiden taakse ja taivas hehkui hunajaisen ja purppuran värisenä, hän aloitti kierroksensa metsän halki. Hänen tehtävänsä oli yksinkertainen ja vakava: hiljentää maailma yötä varten.

Oli syksy, ja metsä oli pukeutunut oranssiin ja kultaan. Vaahteran lehdet hehkuivat kuin pienet lyhdyt, ja koivut olivat tulleet kullankeltaisiksi latvasta juureen. Maa oli peittynyt pehmeään pudonneiden lehtien peitteeseen, joka kahisi hiljaa, kun Mossa kulki sen yli. Hän hengitti viileän ilman hitaasti sisäänsä. Se maistui savulta, omenoilta ja maalta, joka pian nukahtaisi. Mossa pysähtyi hetkeksi ja katsoi ympärilleen. 'Hyvää iltaa, rakas metsä,' hän kuiskasi. 'Nyt on aika valmistautua.' Ja metsä kuunteli, sillä se tunsi hänen äänensä.

Ensimmäisenä hän tapasi tuulen. Se tanssi korkealla puiden latvoissa ja sai koivunlehdet putoamaan kuin kultarahoja. Tuuli ei ollut paha, vain hieman vallattomampi kuin yö sietää. Mossa nosti pienen kätensä ja sanoi hyvin ystävällisesti: 'Rakas tuuli, sinä olet juossut koko päivän. Olet kantanut lintujen lauluja, siemenkoteloita ja tuoksuja yli koko metsän. Nyt saat aivan hyvin istahtaa hetkeksi.' Tuuli epäröi, kuin se olisi mieluummin jatkanut leikkiä. Mutta sitten se huokaisi pitkään ja rauhallisesti ja asettui levolle oksien lomaan. Metsä hiljeni hitusen.

Kun tuuli oli asettunut, Mossa kuuli oravat. Ne juttelivat äänekkäästi suuressa kuusessa siemenistä ja kävyistä ja siitä, kuka oli piilottanut mitäkin. Ne kinastelivat hyväntahtoisesti, nauroivat ja pudottelivat neulasia toistensa päälle. Mossa käveli kuusen luo ja koputti kevyesti runkoa. 'Hyvät ystävät,' hän sanoi, 'yö on tulossa. Pesänne ovat lämpimät, ja olette keränneet tarpeeksi täksi päiväksi.' Oravat hiljenivät hämmästyksestä ja katsoivat häntä alas. Yksi toisensa jälkeen ne hyppäsivät pesiinsä, asettelivat häntänsä peitoiksi ylleen ja sulkivat silmänsä. Kuusi natisi tyytyväisenä.

Mossa jatkoi kierrostaan. Nyt hän kuuli pöllön, joka huhuili liian aikaisin, vaikka sen hetki ei vielä ollut tullut. Pöllö istui pyökin oksalla ja puhui eilisen hiirestä, huomisen hiirestä ja kaikista niiden välissä olevista hiiristä. 'Sinulla on hyvin aikaa, vanha ystävä,' sanoi Mossa lempeästi. 'Yöstä tulee pitkä ja tähtikirkas. Säästä äänesi siihen asti, kun taivas on todella tumma.' Pöllö räpäytti hitaasti suuria keltaisia silmiään. Sitten se sulki nokkansa ja nyökkäsi kerran. Se siisti yhden sulan, asettui mukavasti ja muuttui osaksi illan hiljaisuutta.