Hatut kuudelle Jizōlle

Korkealla Japanin vuorilla, missä männyt seisoivat hiljaa lumen painon alla, asui pieni vanha pari pienessä puutalossa. Oli uudenvuodenaaton aatto. Tuuli hiipi nurkkien ympäri, ja katolta riippui pitkiä jääpuikkoja, jotka kimaltelivat haaleassa iltapäivänvalossa. Talon sisällä oli hiljaista. Pienessä takassa hehkui niukka hiillos, ja riisipadassa, jossa yleensä porisi mochi uutta vuotta varten, ei ollut yhtään mitään.

'Meillä ei ole riisiä eikä naurista,' sanoi vaimo hiljaa ja käänteli tyhjää kulhoa käsissään. 'Eikä ainoatakaan mochia alttarille pantavaksi.' Vanha mies nyökkäsi hitaasti. Hän katsoi pienestä ikkunasta ja näki lumen putoavan, hiljaa kuin jauho, vuoripolulle. 'Ei hätää,' hän sanoi. 'Punon yöllä muutaman olkihatun. Aamulla vien ne kylään ja myyn ne torilla. Sitten saamme pienen pussillisen riisiä, jolla aloitamme uuden vuoden.'

Koko yön ukko istui olkimatolla ja punoi. Hänen ohuet sormensa työskentelivät nopeasti, ja oljet kiertyivät pyöreäksi hatuksi, sitten toiseksi. Ulkona lumi putoili vuorille, ja sisällä ukko punoi yhden, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi olkihattua. Kun viimeinen oli valmis ja sidottu nyörillä, ensimmäinen aamu loisti haaleankeltaisena ikkunan paperin läpi. Hän sitoi hatut selkäänsä nipuksi ja kiinnitti oman kuluneen olkihattunsa leuan alle.

'Ole varovainen,' sanoi vaimo ovella. Hän työnsi ukon hihaan bambusta tehdyn käsienlämmittimen, joka oli täynnä lämpimiä hiiliä. Ukko hymyili ja kumarsi kevyesti. Sitten hän astui lumeen. Polku alas vuorelta oli pitkä ja valkoinen. Lumi rapisi sandaaleiden alla kuin tuoreet riisinkuoret, ja hänen henkäyksensä nousi pieninä valkoisina pilvinä. Puut seisoivat liikkumatta, ja koko maailma tuntui kuuntelevan.

Kun ukko saapui kylään, tori oli täynnä väkeä. Kauppiaat huusivat ja lapset nauroivat. Vanha mies asettui kinoksen viereen ja suoristi olkihatut. 'Olkihattuja! Tuoreita ja kauniita olkihattuja!' hän huusi ystävällisellä äänellään. Mutta kyläläiset olivat jo ostaneet kaiken tarvitsemansa. He kulkivat ohi nauriit, kalat ja riisipussit kainalossaan, eikä kukaan pysähtynyt. Pieni tyttö osoitti hattuja, mutta äiti veti hänet hellävaroen mukanaan.

Iltapäivä piteni, ja taivas vaihtui haalean sinisestä pehmeään harmaaseen. Lumihiutaleet alkoivat taas leijailla. Yksi toisensa jälkeen kaupustelijat sulkivat kojunsa, lakaisivat lunta katoilta ja lähtivät kotiin. Ukko jäi seisomaan, yhä toiveikkaana, kuusi hattuaan siististi rivissä. Lopulta hän tiesi, että tori oli mennyt umpeen. Hän asetti hatut takaisin nippuun, huokaisi lempeästi ja kääntyi kotia kohti. Hän ajatteli: 'Tulee siitä sitten tyyni uusi vuosi.'

Polku ylös vuorelle oli pimeämpi nyt. Lumi tuli tiheämmin, ja vaatteet tuntuivat raskailta. Sitten, eräässä mutkassa, missä männyt seisoivat tiheässä, ukko huomasi kuusi kivipatsasta. Kuusi kivipatsasta, yksi toisensa vieressä, pienin pyörein päin ja lempein, kiveen veistetyin hymyin. Ne olivat Jizō, lasten ja matkalaisten hiljaiset suojelijat. Lumi peitti paksulti niiden päitä ja olkapäitä, kuin valkoisin hatuin ja valkoisin viitoin.