Majakanvartija joka peitteli lokit

Kaukana, kaukana merellä oli pieni kallioluoto. Luodolla seisoi vanha valkoinen majakka. Se oli kapea ja korkea ja katseli aaltojen yli. Majakassa asui vanha mies nimeltä Henrik. Henrikillä oli valkoiset hiukset ja lämpimät silmät. Hän oli asunut majakassa monta, monta vuotta. Hän tunsi meren paremmin kuin kukaan muu.

Henrik ei asunut yksin saarella. Majakan alapuolen matalilla kallioilla asui monta lokkia. Valkoisia lokkeja, harmaita lokkeja, pieniä lokkeja ja isoja lokkeja. Päivällä ne lensivät meren yli ja kalastivat välkkyvissä aalloissa. Illalla ne tulivat aina kotiin pieniin kallionkoloihinsa. Henrik oli oppinut kaikkien nimet. Joka ainoan. Se oli vienyt aikaa, mutta nyt hän osasi ne kaikki.

Joka ilta, kun taivas tummui sinimustaksi, Henrik laski kuppinsa pöydälle ja nousi. 'No niin, ystäväni,' hän sanoi pehmeästi. 'On aika.' Hän puki paksun villatakin ylleen. Sitten hän alkoi kävellä majakan pitkiä, kapeita portaita ylös. Askel askeleelta.

Majakan ylimmässä huoneessa oli iso lyhty. Se oli lasia ja messinkiä ja kiilsi kuin peili. Henrik sytytti sen varovasti. Plops. Lämmin, keltainen valo syttyi. Lyhty alkoi pyöriä hitaasti. Vrrrrr. Iso valo pyyhki meren yli. Kauas, kauas. Se sanoi veneille: tässä ovat kalliot, tässä olemme me, kaikki on turvassa.

Sitten Henrik kääntyi ja laskeutui portaita alas. Hän avasi alimman pienen oven. Tuuli kuiskasi. Meri kohisi. Kalliolla lokit istuivat ja odottivat häntä. Ne katsoivat ylös kirkkain, ystävällisin silmin. 'Hyvää iltaa, pienet ystävät,' sanoi Henrik.

Ensin Henrik meni vanhimman lokin luo. Sen nimi oli Gustav. Gustavilla oli harmaat sulat ja se oli melkein yhtä vanha kuin Henrik itse. 'Hyvää iltaa, Gustav,' sanoi Henrik. Hän silitti hellästi pehmeitä sulkia. Gustav sulki silmänsä. Se huokaisi pienen, tyytyväisen lokin huokauksen.

Sitten Henrik meni pienten lokinpoikasten luo. Ne olivat pörröisiä ja pyöreitä kuin untuvapallot. Ne piipittivät hiljaa, kun Henrik kumartui. 'Nuku hyvin, pieni untuva,' hän kuiskasi. Hän peitteli niitä syvemmälle pehmeisiin koloihinsa. Ne haukottelivat. Pieniä, pieniä lokin haukotuksia. Aaaah.

Korkeammalla kalliolla istui nuori lokki nimeltä Lyra. Lyra oli utelias. Hän halusi aina katsoa kerran vielä merelle ennen nukkumista. 'Onko siellä kaikki rauhallista, Lyra?' kysyi Henrik pehmeästi. Lyra katsoi horisonttiin. Ei myrskyjä. Ei salamoita. Vain hiljaista, tummansinistä vettä. Hän nyökkäsi pikkupäätään. Hän oli valmis lepäämään nyt.

Henrik alkoi hyräillä pehmeää säveltä. Se ei ollut oikea laulu, vain pieni hyminä. Hmm-hmm-hmm. Hmm-hmm-hmm. Se oli sama sävel, jota hänen äitinsä oli hyräillyt hänelle, kun hän oli pieni. Lokit kuuntelivat. Aallot kuuntelivat. Jopa tuuli hiljeni hetkeksi kuunnellakseen. Tuntui kuin koko saari olisi vetänyt yhden syvän, rauhallisen henkäyksen.