Kuukani

Eräänä kirkkaana yönä kuu loisti suurena ja hopeisena metsän yllä. Hitaasti, hitaasti kuu itse kiipesi alas pitkin hopeista valonsädettä, pukeutuneena ystävälliseksi vanhaksi kulkijaksi pehmeään hopeanharmaaseen viittaan. Hän oli väsynyt ja kylmissään, ja hänen äänensä oli hiljainen kuin kuiskaus. 'Hyvät metsän eläimet,' hän sanoi, 'voisiko joku auttaa pientä vanhaa kulkijaa tänä iltana?'

Pieni kettu tuli tassutellen sammalten poikki. 'Minä autan sinua,' hän sanoi pehmeästi, juoksi purolle ja nouti kiiltävän kalan. Kohta apina laskeutui keinuen puiden latvoista. 'Tässä, hyvä kulkija,' hän sanoi, 'minulla on kypsiä persikoita korkeasta puusta.' Vanhus hymyili lämpimästi kahdelle kiltille ystävälleen.

Pienessä kolossa suuren kiven vieressä asui pehmeä pieni kani, jonka nimi oli Lova. Hän katsoi kulhoonsa, mutta se oli tyhjä. 'Minulla ei ole mitään annettavaa,' Lova kuiskasi surullisena. Silloin hän otti lämpimän turkispeittonsa, levitti sen vanhan kulkijan ylle ja kutsui hänet pieneen kodikkaaseen koloonsa lepäämään. Vanhus räpytteli kiiltäviä silmiään, sillä Lovan ystävällisyys lämmitti häntä aivan sydämeen asti.