Yötaivaan askelkivet

Soli ei saanut unta. Hän oli maannut vuoteessaan kauan ja laskenut kaikkea mitä keksi: villapaitansa napit, lattian raot, kuinka monta kertaa kissa huokasi korissaan. Hän oli myös kääntänyt tyynyn kolmesti löytääkseen sen viileimmän puolen, mutta tyyny oli jo joka puolelta haalea. Ja hän oli laskenut sadasta alaspäin ja kadottanut itsensä luvun kuusikymmentäkaksi kohdalle. Mutta uni ei tullut. Hänen silmänsä olivat selkoselällään ja ajatukset kiersivät pieninä, hitaina ympyröinä. Lopulta hän nousi ja hiipi varpaillaan eteisen läpi kuistille, missä iltailma oli viileä ja melkein aivan hiljainen.

Oli se hetki illan ja yön välissä, jolloin taivas on sininen kuin mustikkamehu ja talot näyttävät hengittävän hitaammin. Soli istahti ylimmälle portaalle jalat viileää puuta vasten. Hän katsoi ylös. Kaukana metsänreunan yllä syttyi yksi pieni tähti, niin selvä että hän melkein kuuli sen. Se tuikahti kerran. Sitten se tuikahti uudelleen, hieman pidempään, ikään kuin se olisi halunnut saada hänen katseensa kiinni. Hänen ympärillään oli aivan hiljaista. Vain sirkat soittivat ruohikossa, ja jossakin pensasaidan takana sammakko mutisi itsekseen, lähinnä tottumuksesta. Soli vetäisi henkeä ja huomasi, että iltailmassa maistui hiukan kanoja, vastaleikattua ruohoa ja naapurin keittiön iltakahvi.

Soli kuiskasi takaisin: »Hei.» Hän tunsi olonsa hieman tyhmäksi, eihän tähdille tervehditä, mutta silloin tapahtui jotakin outoa. Tähti kävi äkkiä kirkkaammaksi, ikään kuin se olisi kallistunut häntä kohti. Ja hänen päässään, aivan hänen omien ajatustensa keskellä, kuului hyvin rauhallinen ääni. »Tiesitkö,» sanoi ääni, »että yötaivas on laskettu askelkivin? Vain ne, jotka ovat melkein unessa, näkevät ne.»

Soli pidätti henkeään. Hän katsoi taas ylös, aivan hitaasti, ja räpäytti silmiään niin kuin tavallisesti juuri ennen unta, sitä raskasta, pehmeää räpäytystä, jolloin silmäluomet tuntuvat untuvaisilta. Ja silloin hän näki ne. Kivi, aivan kuistin kaiteen yläpuolella, hohti pehmeästi kuin märkä pikkukuu. Ja sen takana toinen. Ja sen takana taas yksi. Ne olivat pyöreitä ja lämpimiä ja muodostivat pitkän, varovaisen kaaren ylös koko taivaan poikki.

»Voit kävellä niillä,» sanoi ääni yhtä rauhallisesti kuin äsken. »Ne kantavat sinua. Mutta sinun täytyy kulkea hitaasti, sillä niin unet kulkevat, hitaasti, jotta ne eivät särkyisi.» Soli nousi varovasti. Hänen jalkansa olivat paljaat. Hän ojensi toisen jalkansa, epäröi, ja laski sen lopulta ensimmäiselle kivelle. Se oli lämmin. Ei kuuma, lämmin kuin kivi, joka on maannut auringossa koko päivän ja sitten asettunut.