Uninen karhunpoikanen

Syvällä metsässä, vanhan kuusen pitkien oksien alla, oli iso ja lämmin karhunpesä. Pesä tuoksui mullalta, sammalelta ja pehmeältä turkilta. Pesässä asui pieni karhunpoikanen, jonka nimi oli Bruna. Hänen äitinsä nukkui sikeästi. Hänen pikkuveljensä nukkui. Hänen pikkusiskonsa nukkui. Kaikki metsän karhut nukkuivat. Kaikki paitsi Bruna. Vain Bruna oli hereillä.

Pesän ulkopuolella lumi laskeutui hitaasti. Hiutale toisensa jälkeen, hiljaa, hiljaa. Tuuli kuiskasi oksissa. Shhhh, shhhh. Oli nyt talvi. Ja talvi tarkoittaa karhuille pitkää, pitkää unta. Kokonainen talvi suljetuin silmin. Kokonainen talvi lämpimine unineen. Mutta Bruna ei saanut unta. Hän kääntyi yhdelle kyljelle. Hän kääntyi toiselle. Jokin puuttui. Jokin pehmeä ja lämmin.

Hän tiesi mitä. Se oli mummonpeitto. Vanha villapeitto, jonka mummo oli kutonut kauan, kauan sitten. Se oli vihreä kuin sammal keväällä. Se oli pehmeä kuin pieni pilvi. Siinä oli pieniä kuvioita, kuin kukkia ja tähtiä. Bruna nukkui aina mummonpeiton kanssa. Aina. Mutta nyt se oli poissa. Hän ei nähnyt sitä missään.

Bruna hieroi unisia silmiään tassuillaan. Missä peitto voisi olla? Hän katsoi oikealle. Ei peittoa. Hän katsoi vasemmalle. Ei peittoa. Hän katsoi ylös pesän kattoa, jossa oli multaa ja juuria. Eikä siellä ollut peittoa. Hän näki vain nukkuvia karhuja ja pehmeitä tummia varjoja. 'Minun täytyy etsiä', hän kuiskasi itsekseen, aivan hiljaa. 'Minun täytyy etsiä koko pesä läpi.'

Varovasti, varovasti Bruna hiipi eteenpäin. Hän ei halunnut herättää äitiä. Hän ei halunnut herättää sisaruksiaan. Hänen pienet tassunsa eivät pitäneet juuri mitään ääntä. Tassu, tassu, tassu. Pehmeästi, pehmeästi, pehmeästi. Hän käveli ison mäntyoksakasan luo nurkassa. Sinne äiti tapasi laittaa tavaroita säilytykseen. Ehkä, ehkä peitto oli siellä?

Bruna nosti yhden oksan. Varovasti. Ei peittoa. Vain neulasia. Hän nosti toisen. Vielä varovaisemmin. Ei peittoa. Vain lisää neulasia. Hän nosti kolmannen oksan ja löysi unohtuneen kävyn. Hän kosketti käpyä. Käpy oli aika pehmeä. Mutta ei lähimainkaan niin pehmeä kuin mummonpeitto. Ei lainkaan. Bruna laski kävyn takaisin ja huokasi pienen, pienen huokauksen.

Hän jatkoi matkaa pesän ympäri. Tassu, tassu, tassu. Hänen pikkuveljensä makasi käppyrässä kuin pieni pallo. Hän kuorsasi pikkuruisen kuorsauksen. Pruuh. Sitten toisen. Pruuh. Bruna hymyili itsekseen. Pikkuveli kuorsasi aina nukkuessaan syvään. Sitten hän kumartui ja kurkisti veljen taakse. Ehkä, ehkä veli oli vahingossa asettunut peiton päälle?