Telttayö ja oudot äänet

Oli ensimmäinen oikea kesäilta isoäidin ja isoisän luona, ja Vilma ja Otto saivat nukkua puutarhan teltassa. Vilma oli kahdeksanvuotias ja piti itseään aika rohkeana. Otto oli viisi ja mielestään kaikki oli jännittävää. Teltta seisoi suuren omenapuun oksan alla, herukkapensaiden ja vanhan puutarhapenkin välissä. Aurinko oli juuri laskenut, ja taivas oli yhtä aikaa vaaleanpunainen ja sininen. Isoäiti oli antanut heille omat termospullonsa lämmintä maitoa ja kaksi voileipää muovirasiassa. 'Huutakaa jos jotain on,' sanoi isoisä. 'Olemme aivan keittiön oven sisäpuolella.'

Teltan sisällä tuoksui uudelta kankaalta ja ruoholta. Vilmalla oli mukana taskulamppu ja Otolla pehmokani nimeltä Bonk. He levittivät makuupussit vierekkäin ja vetivät oven vetoketjun ylös niin, että vain pieni rako jäi auki. 'Tarvitsemme vähän ilmaa,' sanoi Vilma aikuisten äänellä. Otto nyökkäsi ja tunki Bonkin leukansa alle. Raosta näkyi nurmikko, ja kauempana hehkui keittiön ikkunan lämmin keltainen valo. Tuntui kuin he olisivat kaukana kotoa, vaikka eivät olleet sitä ollenkaan.

Otto puhui pitkään siitä, mitä he tekisivät huomenna. Rakentaisivat majan. Onkisivat ojassa. Söisivät lettuja aamiaiseksi. Vilma kuunteli toisella korvalla ja katsoi telttakatossa kulkevaa hyttystä, joka käveli edestakaisin taskulampun valossa. Vähän ajan päästä Otto hiljeni. Hän sanoi jotain Bonkista ja letuista, ja sitten lause katkesi kesken. Vilma sammutti taskulampun. Pimeys tuli sisään kuin vesi kuppiin. Se ei ollut ilkeää pimeyttä. Se tuoksui vain ruoholta ja lämpimiltä mansikoilta.

Juuri kun Vilmakin oli sulkemassa silmiään, hän kuuli sen. Äänen. Ei selkeää ääntä, vaan enemmän kahinaa, rapinaa, kuin joku astelisi varovasti kuivissa lehdissä. Hän makasi aivan hiljaa. Ääni lakkasi. Sitten se alkoi uudelleen, hieman kauempana. Kahinaa. Kahinaa. Kuulosti siltä kuin jokin olisi aivan teltan reunalla, herukkapensaan luona. Vilma pidätti hengitystään. Otto hengitti syvään ja rauhallisesti hänen vieressään. Hän kurotti kätensä ja tönäisi häntä varovasti olkapäähän. 'Otto,' hän kuiskasi. 'Otto, herää.'

Otto avasi silmänsä heti, ikään kuin hän olisi vain teeskennellyt nukkuvansa. 'Mitä se on?' hän kuiskasi. 'Tuolla ulkona on jotain,' Vilma sanoi. 'Kuuntele.' He makasivat aivan liikkumatta. Ja niin, sieltä se taas tuli. Kahinaa. Naks. Kahinaa. Otto nousi istumaan makuupussissaan niin nopeasti, että Bonk tippui hänen kasvoilleen. 'Karhu,' hän kuiskasi, mutta hän kuulosti enemmän iloiselta kuin pelästyneeltä. 'Isoäidin puutarhassa ei ole karhuja,' Vilma sanoi. 'Ei vielä,' kuiskasi Otto. 'Ehkä se on juuri saapunut.'