Sindbadin toinen matka

Bagdadin kaupungissa asui kerran kauppias nimeltä Sindbad. Hän oli jo kerran purjehtinut merten yli ja palannut kotiin rikkaana, ja pitkän aikaa hän eli tyytyväisenä kauniissa talossaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hänen jalkojaan alkoi taas kutittaa. Hän kaipasi suolaa ilmassa ja tuulta purjeissa. Hän kaipasi vieraita saaria, joille hän ei ollut koskaan astunut. Ja niin, eräänä aamuna, hän kokosi hienoja tavaroita, käveli alas joelle ja nousi suureen laivaan. Iloinen joukko kauppiaita lähti mukaan, ja tuuli tarttui purjeisiin. Sindbad seisoi kaiteen vieressä ja hymyili merelle, sillä nyt hän näkisi maailmaa taas.

Laiva purjehti monta päivää. He kulkivat saaresta saareen ja merestä mereen, ja jokaisessa satamassa kauppiaat ostivat ja myivät tavaransa. Tuuli oli aina raikas ja hyvä. Eräänä aamuna, kun aurinko oli juuri noussut, tähystäjä huomasi vihreän pilkun kaukaa. Pian heidän edessään kohosi saari, niin kaunis, että kaikki pidättivät hengitystään. Puut kantoivat kypsiä hedelmiä kaikissa väreissä. Linnut, joilla oli kiiltävät höyhenet, lensivät oksien välissä ja lauloivat pieniä iloisia laulujaan. Kirkkaat purot virtasivat alas rantaan. Laivuri laski ankkurin, ja kauppiaat kiipesivät veneisiin ja soutivat maihin venyttelemään jalkojaan ja täyttämään vesiastioita.

Sindbad käveli pidemmälle saaren sisäosaan kuin muut. Hän löysi paikan puron varrelta, jossa sammal oli pehmeää ja aurinko paistoi lehvistön läpi vihreinä laikkuina. Sinne hän istui pienine evääseen. Puro lirisi. Tuuli kuiskasi latvuksissa. Ennen kuin hän huomasi mitään, hän oli nukahtanut. Kun hän avasi silmänsä, varjot olivat pitkät. Hän kiirehti takaisin rantaan, mutta siellä ei ollut enää mitään. Ei kauppiaita, ei veneitä. Kaukana, kaukana merellä hän näki vain oman laivansa purjeen, ja se pieneni ja pieneni, kunnes katosi siniseen. He olivat unohtaneet hänet. Sindbad oli aivan yksin saarella.

Sindbad istuutui kivelle ja yritti ajatella. Itku ei auttaisi ketään, sen hän tiesi. Hänen oli katsottava ympärilleen. Hän kiipesi korkeimpaan löytämäänsä puuhun ja tähyili joka suuntaan. Toisella puolella sininen meri, toisella saaren metsät ja laaksot ulottuivat eteenpäin. Silloin hän huomasi jotakin omituista. Kaukana, keskellä avointa tasankoa, hohti jokin suuri ja valkoinen. Se oli pyöreä kuin kupoli ja niin suuri kuin talo. Sindbadin uteliaisuus heräsi. Mikä se mahtoi olla, keskellä asumatonta saarta? Hän painoi suunnan mieleensä, kiipesi alas ja alkoi kävellä valkoista esinettä kohti.

Kun hän pääsi perille, hän hämmästyi. Valkoinen esine oli sileä kuin muna, eikä siinä ollut ovea, luukkua, ei edes halkeamaa. Hän kierteli sen ympäri. Siihen meni monta, monta askelta. Oliko se temppeli? Oliko se kivi? Hän painoi kätensä valkoista pintaa vasten ja tunsi, että se oli viileä ja kova. Juuri kun hän siinä mietti, kävi yhtäkkiä pimeää. Sindbad katsoi ylös. Valtava varjo lipui tasangon yli ja peitti auringon, vaikka oli keskipäivä. Se ei ollut pilven varjo. Se oli jotakin elävää, jotakin niin suurta, ettei hän tahtonut uskoa silmiään. Se tuli suoraan saarta kohti, ja sen siivet olivat suuremmat kuin kahden laivan purjeet.