Leija joka lensi kuun ohi

Olipa kerran poika nimeltä Olle. Hän asui pienessä keltaisessa talossa kukkulan juurella. Aamulla hän heräsi ja tunsi tuulen ikkunaa vasten. Tuuli kuiskasi pehmeästi. Se halusi leikkiä.

Olle istahti keittiön pöydän ääreen. Pöydällä oli iso arkki keltaista paperia. Sen vieressä oli neljä suoraa koivunoksaa ja kerä valkoista lankaa. Äiti hymyili ja sanoi: 'Tänään on hyvä päivä rakentaa leija.' Olle nyökkäsi. Hän oli odottanut kauan.

Hän asetti tikut ristiin. Kaksi pitkää, kaksi lyhyttä. Hän sitoi ne langalla yhteen. Hänen sormensa olivat pienet mutta tarkat. Hän asetti paperin päälle ja taittoi kulmat varovasti. Kuului rapinaa, rapinaa, kun paperi taipui.

Sitten hän solmi pitkän pyrstön keltaisesta nauhasta. Hän solmi pieniä rusetteja koko pyrstön matkalle. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Hän laski hiljaa. Kun leija oli valmis, hän nosti sen ilmaan. Se oli kevyt kuin höyhen. Se oli keltainen kuin aurinko.

Olle puki päähänsä pipon ja käteensä lapaset. Hän meni ulos. Tuuli tuli vastaan portilla. Se puhalsi hänen hiuksiinsa. Se puhalsi hänen poskilleen. Se nykäisi varovasti leijan pyrstöä, ikään kuin sanoakseen: tule, tule kukkulalle.

Hän kulki polkua ylöspäin. Ruoho taipui. Voikukat nyökyttelivät. Aivan ylhäällä kukkulalla hän pysähtyi. Hän katseli kylää. Hän näki oman pienen keltaisen talonsa. Hän näki pilvet, jotka olivat kuin pehmeitä tyynyjä taivaalla.

Olle päästi leijan hitaasti irti. Tuuli sieppasi sen. Se nousi. Ensin vain vähän, hänen päänsä yläpuolelle. Sitten korkeammalle. Ja korkeammalle. Lanka juoksi hänen sormiensa välistä. Hän nauroi ääneen. Oli aivan tavallinen iltapäivä. Eikä silti ollut.

Leija nousi pääskyjen ohi. Pääskyt katsoivat. Ne kuiskasivat toisilleen: 'Mihin se on menossa?' Leija vain hymyili keltaisten rusettiensa pyrstöllä. Tuuli kuljetti sitä eteenpäin. Olle seisoi paikoillaan ja katseli ylös. Hän tunsi langan värähtelevän, pehmeästi ja lämpimästi.

Pian leija oli korkeimpia pilviä ylempänä. Olle tuskin enää näki sitä. Vain pieni keltainen piste sinistä taivasta vasten. Ja yhä korkeammalle se nousi. Lentokoneen ohi. Lentäjä vilkutti. Leija vilkutti takaisin yhdellä rusetillaan.

Olle ei vetänyt langasta. Hän vain antoi sen valua. Hitaasti, hitaasti, kunnes kerä hänen kädessään muuttui pieneksi ja kevyeksi. Taivas yläpuolella tummui syvemmäksi siniseksi. Sitten se muuttui melkein liilaksi. Ja siellä, korkealla, loisti kuu. Suuri ja pyöreä ja pehmeä.

Leija nousi aivan kuuhun asti. Pieni keltainen leija hipaisi kuun hopeista reunaa. Kuu hämmästyi. Sille ei ollut koskaan tullut vieraita. 'Oih!' sanoi kuu, pehmeästi kuin huokaus. Ja sitten se otti varovasti leijan langasta kiinni.