Aladdin ja ihmelamppu

Kauan sitten suuressa Kiinan kaupungissa eli köyhä räätäli nimeltä Mustapha. Hänellä oli poika, Aladdin, laiska ja leikkisä poika, joka mieluummin juoksi kujilla muiden vetelehtijöiden kanssa kuin oppi mitään ammattia. Vaikka äiti pyysi ja itki, Aladdin ei suostunut tekemään työtä. Lopulta suru painui Mustaphan sydämeen niin syvälle, että hän kuoli. Äiti ja poika jäivät pieneen tupaansa tyhjin käsin. Äiti kehräsi puuvillaa aamusta iltaan pitääkseen heidät hengissä, ja Aladdin juoksi kadulle heti, kun äiti käänsi selkänsä.

Eräänä kuumana iltapäivänä, kun Aladdin istui kivellä ja heitteli taatelinsiemeniä pölyyn, hänen luokseen tuli vieras mies. Miehellä oli pitkä parta, tumma viitta ja silmät, jotka välkkyivät oudosti turbaanin alla. 'Etkö ole Mustapha-räätälin poika?' mies kysyi pehmeästi. 'Olen,' vastasi Aladdin, 'mutta isä kuoli kauan sitten.' Silloin vieras löi kätensä yhteen ja kyyneleet tulivat. 'Rakas poika! Olen setäsi! Olen ollut poissa neljäkymmentä vuotta ja palannut etsimään veljeäni, ja nyt hän on poissa.' Hän suuteli Aladdinia otsalle ja pyysi kiiruhtamaan kotiin ja kertomaan äidilleen.

Kotona äiti hämmästyi. 'Isällä oli veli,' hän sanoi, 'mutta luulin hänen kuolleen.' Silti hän kattoi illallisen niin hyvin kuin osasi. Vieras toi viiniä ja hedelmiä, suuteli paikkaa, jossa Mustapha oli istunut, ja pyyhki silmiään. Hän kutsui itseään Aladdinin sedäksi ja puhui lohduttavasti. Seuraavana päivänä hän vei Aladdinin basaarille, osti hänelle hienon puvun ja näytti koko kaupungin. Kun he illalla palasivat kotiin, äiti hymyili ensi kertaa pitkään aikaan. Mutta yöllä, kun Aladdin nukkui, vieras istui pimeässä ja hymyili itsekseen. Hän ei ollut setä. Hän oli mahtava velho Afrikasta, ja hän oli matkustanut kauas löytääkseen juuri tämän pojan.

Seuraavana päivänä valhe-setä vei Aladdinin kauas kaupungin ulkopuolelle, kauniiden puutarhojen ja viileiden suihkulähteiden ohi. He kulkivat ja kulkivat, kunnes vuoret kohosivat heidän edessään kuin tummat portit. Aladdin oli väsynyt ja pyysi käännytään. 'Vain hetki vielä,' velho sanoi ja kertoi iloisia tarinoita pitääkseen pojan rohkeuden korkealla. Lopulta he pysähtyivät kahden jyrkän vuoren välille, kapeaan laaksoon, jossa yksikään lintu ei laulanut. 'Täällä,' velho sanoi, 'näytän sinulle jotakin ihmeellistä. Kerää keppejä.' Aladdin totteli, ja velho sytytti tulen. Hän ripotteli liekkeihin jauhetta ja mumisi sanoja, jotka eivät olleet kuin muut sanat.

Maa vavahti hieman heidän jalkojensa alla. Maahan ilmestyi tasainen kivilaatta, jonka keskellä oli messinkirengas. Aladdin pelästyi ja yritti juosta, mutta velho tarttui häneen lujasti. Sitten ääni pehmeni jälleen. 'Älä pelkää, rakas poika. Tämän kiven alla on aarre, joka on sinulle ja vain sinulle. Tee täsmälleen niin kuin sanon.' Hän käski Aladdinia nostamaan rengasta ja lausumaan isänsä ja isoisänsä nimet. Kivi väistyi sivuun keveästi kuin lehti. Pimeät portaat veivät alas. 'Mene alas. Tulet kolmeen saliin ja puutarhaan. Älä kosketa mihinkään matkalla, kuuletko. Aivan perällä, syvennyksessä, palaa lamppu. Kaada öljy pois ja tuo lamppu minulle.'