Arakne ja Minerva

Kauan, kauan sitten, aurinkoisessa maassa sinisen meren rannalla, asui tyttö nimeltä Arakne. Hän kasvoi pienessä kylässä, jossa talot oli maalattu terrakotalla ja sitruunankeltaisella ja jossa oliivipuut kuiskailivat iltatuulessa. Araknen isä oli tavallinen värjäri, joka kastoi villaa purppuralla täytettyihin altaisiin, ja äiti ei ollut enää elossa. Mutta yksi asia Arakne osasi paremmin kuin kukaan muu koko maassa, ja se oli kutominen. Jo aivan pienenä hän istui äitinsä vanhan kangaspuun ääreen ja pujotteli sen lankoja sormilla, jotka näyttivät tietävän kaiken itsestään.

Vuodet kuluivat, ja Araknesta kasvoi nuori nainen, jolla oli näppärät kädet ja levollinen katse. Hänen kankaansa tulivat kuuluiksi ympäri seutua. Kun hän otti raakaa villaa ja kieritteli sitä, tai erotteli säikeitä sormillaan, kunnes se näytti kevyeltä kuin pilvi, tai pyöritteli värttinää tottuneella otteella, sitä oli kuin katsoisi jotain taianomaista. Talonpoikia tuli kaukaisistakin kylistä vain katsomaan. Jopa metsien neidot jättivät lähteensä ja lehdot ja istuutuivat hänen jalkojensa juureen seuraamaan työtä. 'On kuin Minerva itse olisi opettanut hänet,' he kuiskasivat toisilleen.

Mutta kun neidot sanoivat sanat 'Minerva on opettanut hänet', Araknen katse synkkeni. Minerva oli viisauden jumalatar, ja hän oli myös kutomisen ja kaiken kätten taidon jumalatar. Hän asui ylhäällä Olympoksella, kaukana pilvien tuolla puolen. Eikä Arakne pitänyt ajatuksesta, että kukaan, ei edes jumalatar, olisi opettanut hänelle sen, minkä hän itse oli harjoitellut tuhansien hiljaisten tuntien ajan kangaspuiden ääressä. 'Kukaan ei ole opettanut minua,' hän sanoi ääneen. 'Kaiken, minkä osaan, osaan itse. Mitelköön Minerva taitonsa minua vastaan, jos uskaltaa. Jos häviän, otan rangaistuksen vastaan.' Tuuli tyyntyi äkkiä. Oliivipuut vaikenivat. Neidot katsoivat toisiaan huoli silmissään.

Korkealla Olympoksella, jossa pilvet kerääntyivät valkoisten pylväiden ympärille, Minerva kuuli jokaisen sanan. Hänen pöllönsä istui hänen olallaan ja räpytti silmiään vakavasti. Muut jumalat olisivat heittäneet salamoita heti, mutta Minerva oli viisauden jumalatar, ja viisaat olennot yrittävät ensin ymmärtää. Hän riisui kultaisen kypäränsä, kilpensä ja keihäänsä. Sitten hän laski harmaan viitan harteilleen, ja hänen hiuksensa muuttuivat hopeisiksi ja sitten valkeiksi. Hänen selkänsä taipui. Kun hän vihdoin laskeutui maahan, hän oli vanha nainen, jolla oli ryppyiset kasvot ja sauva kädessä. Kukaan kylässä ei tuntisi häntä. Ja niin hän vaelsi Araknen taloa kohti.

Vanha nainen pysähtyi Araknen oven eteen ja koputti kolmesti sauvallaan. Arakne avasi ja näki kumaran hahmon väsyneine silmineen. 'Saanko tulla sisään ja levätä hetken, lapseni?' kysyi vanhus. Arakne nyökkäsi ja antoi hänen istuutua kangaspuiden vieressä olevalle penkille. 'Olen elänyt pitkään tässä maailmassa,' sanoi vanhus pehmeällä äänellä, 'ja olen nähnyt paljon. Olen myös kuullut, mitä olet sanonut. Kilpaile kuolevaisten kanssa niin paljon kuin haluat, mutta älä kilpaile jumalattaren kanssa. Pyydä häneltä mieluummin anteeksi. Minerva on hyvä, hän antaa anteeksi katuvalle. Olet nuori ja taitava, älä tuhlaa lahjaasi ylpeyteen.'