Pandoran lipas

Hyvin kauan sitten, ennen kuin oli kaupunkeja tai laivoja tai yhtäkään ihmistä, maailma oli aivan tyhjä. Vuoret seisoivat alasti, joet lauloivat itsekseen, ja tähdet katselivat alas tietämättä, ketä ne katsoivat. Silloin titaani Prometheus ja hänen veljensä Epimetheus päättivät täyttää maan elämällä. He kumartuivat saven ylle hiljaisen joen rannalla, ja suurilla, lempeillä käsillään he muovasivat kaikenlaisia eläimiä. Epimetheus jakoi lahjoja: turkin karhulle, kynnet leijonalle, siivet linnulle, nopeat jalat hirvelle. Se oli iloista työtä, ja veljekset hymyilivät toisilleen suuren taivaan alla.

Kun kaikki eläimet olivat saaneet lahjansa, ihminen jäi viimeiseksi. Raukka Epimetheus oli unohtanut säästää hänelle mitään. Hänellä ei ollut kynsiä, ei siipiä, ei turkkia annettavaksi. Ihminen vapisi viileässä tuulessa, kalpeana ja alastomana pensaiden keskellä. Silloin Prometheus otti asian omiin käsiinsä. Hän nousi kultaista polkua taivaaseen, sytytti soihtunsa auringon vaunusta ja palasi maahan kipinä kädessään. Se oli tuli. Hän antoi sen ihmiselle, ja maailma oli sinä yönä lämpimämpi kuin koskaan ennen.

Tulen avulla ihmiset oppivat uskomattomia asioita. He lämmittivät kotinsa talven kylmyyttä vastaan. He takoivat työkaluja raudasta ja auroja pelloille. He paistoivat leipää uuneissa ja kertoivat tarinoita nuotion ympärillä, kun tähdet syttyivät. He rakensivat suuria taloja, pieniä veneitä ja siistejä kaupunkeja kukkuloille. Prometheus katseli työtään ja oli iloinen. Mutta korkealla Olympos-vuorella, missä jumalat asuivat marmoria ja pilviä olevissa saleissa, taivaan kuningas Jupiter istui ja rypisti otsaansa. 'Tuo tuli,' hän mumisi, 'kuului meille. Se ei ollut Prometheuksen lahjoitettavaksi. Ja nyt ihmiset saavat oppia, ettei minua sovi unohtaa.'

Jupiter kutsui luokseen ovelan seppäjumalan Vulcanuksen, jonka paja sijaitsi syvällä vuoren sisässä, missä tulet paloivat tuhansin värein. 'Muovaa minulle nainen savesta,' hän käski, 'yhtä kaunis kuin kesäaamu. Hänestä tulee ensimmäinen nainen maan päällä.' Vulcanus ryhtyi työhön ja muotoili hänen kasvonsa, kätensä ja olkapäänsä yhtä huolellisesti kuin olisi veistänyt hopeapatsasta. Kun hän oli valmis, jumalat puhalsivat häneen elämän, ja yksi toisensa jälkeen he astuivat antamaan lahjojaan. Venus antoi hänelle kauneuden. Mercurius antoi hänelle sanoja, jotka sointuivat kuin musiikki. Apollo opetti hänet laulamaan. Minerva kutoi hänelle viitan, joka loisti kuin kuutamo.

Kun kaikki lahjat oli annettu, uusi nainen sai nimen. Häntä kutsuttiin Pandoraksi, mikä tarkoittaa 'kaiken lahjoittama', sillä jokainen jumala oli pannut häneen jotakin kaunista. Jupiter taputti tyytyväisenä käsiään. Mutta partaansa hän hymyili surullista, ovelaa hymyä, sillä hän muisti yhä tulen. Ennen kuin Pandora lähetettiin maahan, hän ojensi tälle vielä yhden lahjan: kauniin kiilloitetusta puusta tehdyn lippaan, jonka kannen ympärillä oli kultainen nauha. 'Ota tämä mukaasi,' hän sanoi lempeästi. 'Se on minun lahjani sinulle. Mutta et saa koskaan, koskaan avata kantta. Lupaa minulle se, Pandora.' Pandora kumarsi ja lupasi. Hän ei voinut aavistaa, kuinka raskas niin pieni lipas voisi olla kannettavaksi.