Daidalos ja Ikaros

Kauan sitten, lämpimällä Kreetan saarella keskellä sinistä merta, eli mies nimeltä Daidalos. Hän oli koko maailman taitavin käsityöläinen. Hänen kätensä saattoivat veistää puuta niin, että se näytti hengittävän, ja rakentaa koneita, joista kukaan muu ei osannut edes uneksia. Saaren kuningasta kutsuttiin Minokseksi, ja hän oli kutsunut Daidaloksen luokseen rakentamaan jotain aivan ihmeellistä: suurta labyrinttiä, jossa oli niin monta käytävää ja kiemurtelevaa kujaa, ettei kukaan sisään astunut löytäisi koskaan ulos. Daidaloksen rinnalla oli aina hänen poikansa Ikaros, kiharatukkainen poika, jonka silmät olivat yhtä siniset kuin meri ikkunan takana.

Daidalos työskenteli labyrintin parissa kauan. Hän piirsi karttoja pergamentille, mittasi ja laski, ja antoi tuoda tuhansia kiviä paikalle ja asettaa ne kohdalleen. Kun se oli valmis, se oli niin sokkeloinen, että se muistutti Maiandros-jokea, joka virtaa eteenpäin ja taaksepäin matkallaan merta kohti. Kuningas Minos oli tyytyväinen ja kiitti Daidalosta. Mutta jonkin ajan kuluttua kuningas suuttui hänelle jostakin, mitä Ikaros eikä kukaan muukaan oikein ymmärtänyt. Minos käski sulkea Daidaloksen ja hänen poikansa saaren korkeaan torniin. 'Täällä te pysytte,' sanoi kuningas, 'ettekä koskaan enää lähde Kreetalta.'

Tornissa oli yksi ainoa ikkuna korkealla meren yllä. Ikaros painoi nenänsä kivikehystä vasten ja katsoi alas. Kaukana heidän alapuolellaan aallot iskivät kalliota vasten, ja valkoiset lokit kiersivät satamassa olevia veneitä. 'Isä,' hän sanoi, 'emmekö voisi ottaa veneen ja purjehtia pois?' Daidalos pudisti päätään. 'Kuningas vartioi jokaista alusta,' hän sanoi. 'Hänen sotilaansa tutkivat jokaisen lastin, ennen kuin se saa lähteä saarelta. Tuo tie on meiltä suljettu.' Hän istuutui puupenkille ja katseli pitkään ulos ikkunasta. Hän näki pääskysten lentävän ohitse, ja hänen partaansa nousi hitaasti hymy.

'Ikaros,' Daidalos sanoi lopulta, 'kuningas Minos hallitsee maata ja merta. Mutta ilmaa hän ei hallitse. Sitä tietä me yritämme.' Poika ei aivan ymmärtänyt, mitä isä tarkoitti. Mutta seuraavana aamuna Daidalos alkoi kerätä höyheniä. Hän poimi joka ainoan valkoisen untuvansulan, jonka tuuli oli kuljettanut ikkunasta sisään. Hän vaihtoi leipää höyheniin oven takana seisovan vartijan kanssa. Hän lähetti Ikaroksen pienelle terassille etsimään lokinsulkia kivien välistä. Pian heillä oli kasa nukkuvan kissan kokoinen, pehmeä ja kimmeltävä ikkunan valossa.

Sitten Daidalos sytytti pienen vahakulhon liekin yläpuolelle. Vaha suli kultaiseksi siirapiksi, joka tuoksui kuin hunaja ja mehiläisvaha. Hän lajitteli höyhenet kärsivällisesti, ensin pienimmät, sitten hieman suuremmat, lopuksi suuret jäykät siipisulat. Hän sitoi niitä yhteen langalla ja kiinnitti ne toisiinsa vahalla, niin että ne muodostivat kaarevan pinnan, joka muistutti linnunsiipeä. Ikaros katseli ja auttoi. Toisinaan hän juoksi tuulen viemien sulkien perään, ja toisinaan vaivasi vahaa sormiensa välissä, kunnes se pehmeni kuin savi. Daidalos hymyili pojalleen, sillä hän oli aina hieman tiellä, mutta hänen ilonsa oli suurempi kuin mikään työkalu.