Tulilintu

Kauan sitten, maassa jossa koivut seisoivat valkoisina kuin kynttilät taivasta vasten, hallitsi kuningas nimeltä Vuislaf. Hänen puutarhansa keskellä kasvoi omenapuu, jonka veroista ei ollut. Sen lehdet olivat pieniä vihreitä peilejä, ja sen hedelmät kimaltelivat puhtaasta kullasta. Kun tuuli liikutti oksia, kuului kuin helisevien kellojen ääni. Kuninkaalla oli kolme poikaa, ja nuorin oli nimeltään Ivan. Joka aamu he kävelivät isänsä kanssa puutarhan läpi laskemassa omenoita, ja joka aamu niitä oli juuri yhtä monta kuin edellisenä iltana. Se puu oli kuninkaan suurin ylpeys, hänen silmäteränsä.

Mutta eräänä aamuna kuningas tuli ulos ja näki, että yksi kultaomena oli kadonnut. Seuraavana aamuna oli toinen poissa, ja sitten kolmas. Kuningas tuli hyvin huolestuneeksi. Kuka varasti hänen omenoitaan öisin? Hän asetti vartijoita, mutta vartijat nukkuivat. Hän päästi koiria, mutta koirat olivat hiljaa. Sitten, eräänä tyynenä ja lempeänä yönä, kuningas itse hiipi ulos puiden joukkoon. Keskellä pimeyttä hän kuuli siipien suhinan, ja yhtäkkiä koko puutarha syttyi loistamaan, ikään kuin aurinko olisi syntynyt uudelleen. Valtava kullasta ja tulesta tehty lintu laskeutui, poimi omenan ja katosi nopeammin kuin salama. 'Tulilintu,' kuningas kuiskasi vapisten.

Seuraavana päivänä kuningas kutsui poikansa luokseen. 'Se joka pyydystää tulilinnun,' hän sanoi, 'saa puolet valtakunnastani eläessäni ja koko kruununi jälkeeni.' Kaikki kolme prinssiä kumarsivat syvään ja lupasivat yrittää. Vanhin, prinssi Dmitri, vartioisi ensin. Kun ilta tuli, hän istuutui omenapuun alle sapeli polvillaan. Tähdet syttyivät yksi kerrallaan, ja yö muuttui niin pitkäksi ja niin tyyneksi. Dmitri nojasi runkoa vasten, räpäytti silmiään kerran, kahdesti, ja sitten hänen päänsä putosi eteenpäin. Hän vaipui sikeään uneen. Aamulla hän heräsi kuninkaan askeliin soralla, ja jälleen yksi kultaomena oli kadonnut.

Kuningas tuli sekä surulliseksi että vihaiseksi. 'Sinä olet pettänyt minut, poikani. Huomenna vartioi veljesi.' Toisena yönä prinssi Vasili istuutui puun alle. Hän oli ottanut mukaan kannullisen kaljaa ja suuren turkislakin pysyäkseen valveilla. Hän hyräili lauluja, hän laski tähtiä, hän nipisti itseään käsivarteen. Mutta keskiyö on keskiyö, ja uni hiipi viitan alle kuin kissa. Pian hänen kätensä lepäsi sapelin kahvalla, ja pian lakki valui silmien yli. Hän nukkui niin sikeästi, ettei kuullut edes linnun tuloa. Aamun sarastaessa kuningas seisoi siellä taas, ja taas oli yksi kultaomena poissa.

Kolmantena yönä tuli Ivanin vuoro. Hän ei pyytänyt kannullista eikä turkislakkia. Hän pyysi vain kourallisen kylmää vettä ja katajanoksan purtavaksi. Hän istuutui suoraan puun alle, piti silmiään auki ja ajatteli isäänsä. Tunnit liukuivat ohi kuin veneet hiljaisella joella. Keskellä yötä hän tunsi äkillistä lämpöä, ja koko puutarha kylpi valossa. Tulilintu tuli lentäen, komeampana kuin kukaan pystyi kuvailemaan, siivet kuin palavaa silkkiä. Se laskeutui puun viereen ja kurotti nokkansa kohti omenaa. Ivan nousi äänettömästi, hiipi lähemmäs ja heittäytyi eteenpäin molemmin käsin.