Simurgh Qafin vuorella

Kaukana persialaisten laaksojen takana, missä aavikko kohtaa taivaan ja taatelipalmut huojuvat iltatuulessa, kohoaa vuori, jota mikään kartta ei tunne. Sen nimi on Qaf, ja sen huippu on kätketty hopeisiin pilviin. Tällä vuorella, puutarhan kokoisessa pesässä, asuu Simurgh, maailman vanhin lintu. Hänen sulkansa hohtavat kuin sateenkaaret sateen jälkeen, ja hänen äänensä on pehmeä kuin tuuli kaislikossa. Hän on ollut olemassa siitä asti, kun tähdet olivat nuoria, ja hän on nähnyt jokaisen auringonnousun ajan alusta. Hän tuntee kaikki ilmansuunnat ja kaikki tuoksut; hän tietää, milloin hiekka jäähtyy ja milloin kuu on keltainen kuin hunaja. Tänä iltana Simurgh kuuntelee tarkasti, hyvin tarkasti, sillä alhaalla laaksossa hän kuulee jotakin, mitä ei osannut odottaa, pienen, pienen äänen, joka ei kuulu kivien ja tuulen joukkoon.

Se on pieni itku, ohut kuin silkkilanka, niin ohut että vain korvat jotka ovat kuunnelleet tuhat vuotta voivat kuulla sen. Simurgh kallistaa suurta päätään vuoren reunan yli ja katsoo alas. Siellä, kivien välissä viileän lähteen luona, makaa pieni lapsi siniseen huiviin käärittynä, ja huivin reunaan on kirjailtu pieniä kultatähtiä. Ketään aikuista ei ole lähellä. Vain tähdet näkevät, ja yksinäinen hiekka-aavikon kettu, joka hiipii ohi pysähtymättä. Simurgh ei epäröi. Hän levittää siipensä, niin suuret että ne varjostavat puolet laaksosta, ja lentää alas yhdellä pehmeällä siiveniskulla, joka ei häiritse edes kaislaa lähteen rannalla. Hän nostaa lapsen yhtä hellästi kuin nostaa munan, painaa hänet lämmintä rintaansa vasten ja kantaa mukanaan pesäänsä pilviin.

Pesässä on pehmeitä sulkia kaikissa väreissä joita on: ruusunpunaisia, sammaleenvihreitä, taivaansinisiä ja auringonkeltaisia, ja muutamia jotka kimaltavat aivan kuin olisivat siepanneet kuunvalon kipinän. Siellä tuoksuu sahrami ja sade ja lämpimät kivet, ja syvällä pesässä leijuu kanelin ja pippurin tuoksu kaukaisilta karavaaniteiltä. Simurgh asettaa lapsen sulkien sekaan ja laulaa matalan sävelen, joka tuudittaa pilviä. Hän antaa lapselle nimen: Parvâne, joka tarkoittaa perhosta. Sillä kuin perhonen lapsi oli tullut hänen luokseen, kevyenä ja odottamatta, ja yhtä kevyesti mikään ei saisi pelästyttää häntä. Parvâne lakkaa itkemästä ja nukahtaa siiven alle, joka on pehmeämpi kuin yksikään peitto maailmassa. Tähdet vuoren yllä tuikkivat hitaasti, yksi kerrallaan, kuin nekin haluaisivat toivottaa hänelle hyvää yötä.

Vuodet kuluvat kuin tuuli kulkee hiekkadyynien yli, hiljaa ja itseään laskematta. Parvâne kasvaa pesässä, sulkien ja taivaan maailmassa. Hän oppii kävelemään pitämällä kiinni Simurghin pitkästä pyrstöstä, ensin huteralla otteella, sitten pienin iloisin hyppelein. Hän oppii nauramaan pilville, jotka muuttuvat elefanteiksi ja kaloiksi ja tanssiviksi vanhoiksi miehiksi pitkin parroin. Kun hän tulee nälkäiseksi, Simurgh palaa kirsikoiden, granaattiomenoiden ja viikunoiden kanssa nokassaan, ja toisinaan kourallisen manteleita, jotka tuoksuvat makeasti auringolta. Hän asettaa hedelmät hopeamaljaan, niin kiiltäväksi kiillotettuun että hän näkee siinä omat kasvonsa, ja sanoo syvällä äänellään: 'Syö hitaasti, pieni perhonen. Qafilla on hyvin aikaa. Enemmän aikaa kuin on tähtiä.'