Atalanta ja kultaiset omenat

Kauan sitten, aurinkoisessa maassa, jossa oliivilehdot värisivät tuulessa ja vuorten rinteet hohtivat villin ajuruohon väriä, eli tyttö nimeltä Atalanta. Hänen kasvonsa olivat, sanottiin, liian poikamaiset tytölle ja liian tyttömäiset pojalle, ja hän juoksi nopeammin kuin kukaan muu koko Arkadiassa. Jousi olalla ja nuolikotelo vyöllä hän vaelsi metsissä ja tunsi jokaisen polun ja jokaisen lähteen. Kun hänen isänsä kerran kysyi vanhaa oraakkelia hänen tulevaisuudestaan, vastaus tuli hiljaisena ja selvänä: 'Atalanta, älä mene naimisiin. Avioliitto on oleva sinun turmiosi.' Hän kuunteli tarkkaan. Sitten hän käänsi selkänsä kylän torille ja palasi metsään, jonne hän kuului.

Mutta tyttöä, joka juoksi nopeammin kuin metsäkauris, ei voinut kätkeä kauan. Kertomukset hänestä lensivät kylästä toiseen, ja pian nuoria miehiä tuli läheltä ja kaukaa kosimaan häntä. He seisoivat hänen isänsä pihalla kukkien ja lupausten kanssa, mutta hän ei tahtonut mennä naimisiin yhdenkään kanssa. Lopulta hän keksi ehdon, jonka piti karkottaa heidät kaikki. 'Joka tahtoo minut vaimokseen,' hän sanoi, 'on kilpailtava kanssani juoksussa. Jos hän voittaa, olen hänen. Mutta jos minä voitan, hän maksaa hengellään.' Hän toivoi kovien sanojen säikäyttävän jokaisen pois. Sen sijaan heitä tuli yhä lisää. Sillä hän oli kaunis kuin aamunkoitto, ja ihmiset ovat toisinaan rohkeampia kuin viisaita.

Jokaisena kilpailupäivänä koko seutu kerääntyi pitkän hiekkaisen radan varrelle. Atalanta antoi viittansa pudota ja seisoi valmiina lyhyessä valkoisessa puvussa, kevyenä kuin tuuli. Kun lähtömerkki kajahti, hän lensi kuin nuoli. Aurinko välkkyi hänen tukassaan, joka lepäsi olkapäillä kuin kultainen pilvi, ja hänen pukunsa helma liehui hänen perässään. Jalat tuskin koskettivat hiekkaa. Ja niin nopeasti kuin kosija juoksikin, Atalanta liukui hänen ohitseen kuin tämä olisi seisonut paikallaan. Sinä päivänä, kuten monina päivinä ennen, kävi niin kuin hän oli luvannut: nuori mies juoksi viimeisen juoksunsa. Kansa huokasi ja kääntyi kotiin, ja Atalanta palasi metsään kääntämättä päätään.

Eräänä päivänä katsojien joukossa seisoi nuori mies, joka oli matkannut kaukaisesta rannikkokaupungista. Hänen nimensä oli Hippomenes, ja hän oli tullut toimimaan kilpailun tuomarina, ei muuta. Kun hän näki nuorten kosijoiden asettuvan hiekkaradalle, hän pudisti päätään. 'Kuka olisi niin hullu, että panisi henkensä pelkän vaimon vuoksi?' hän sanoi puoliääneen. Sitten Atalanta tuli kävellen sypressien välistä. Hän antoi viittansa liukua olkapäältään, ja Hippomenes vaikeni täysin. 'Antakaa anteeksi, ystävät,' hän kuiskasi kosijoille, 'en tiennyt, mistä palkinnosta te taistelitte.' Yhtäkkiä hän toivoi, ettei kukaan heistä voittaisi. Ja jo seistessään ja tämän ajatellessaan juoksijat lähtivät liikkeelle, ja Atalantan jalat koskettivat hiekkaa niin keveästi, että hän hetken luuli tämän pystyvän juoksemaan veden yli.