Poika joka meni Pohjantuulen luo

Kaukana pohjoisessa, missä männyt seisoivat tiheinä ja katot olivat karkean harmaan liuskeen peitossa, asui vanha leski poikansa kanssa. Heillä ei ollut paljoa. Pieni mökki, jossa oli yksi ikkuna, uuni joka savutti tuulella, ja yläkerrassa aitta, jossa jauhot säilytettiin puisessa arkussa. Äiti oli heikko eikä jaksanut enää kävellä portaita, joten pojan piti itse hakea jauhot. Eräänä aamuna, kun taivas oli kalpea ja tuuli kiersi talon nurkkia, hän otti puukulhon käteensä, sitoi pienen punaisen pipon päähänsä ja meni aittaan hakemaan jauhoja puuroon.

Poika avasi aitan oven, kastoi kulhon jauhosäkkiin ja täytti sen reunoja myöten. Sitten hän astui takaisin portaille. Mutta juuri silloin, fffhuuuuu!, Pohjantuuli karkasi mäntyjen välistä, puhalsi ja puhisi täysin poskin ja pyyhkäisi kaiken jauhon kulhosta ja kantoi sen mukanaan ilman halki. Poika tuijotti. Kulho oli tyhjä. Hän palasi sisään ja täytti sen uudelleen. Hän astui portaille. Ja fffhuuuuu!, siellä tuli tuuli taas ja vei jauhot toistamiseen. Hän meni sisään kolmannen kerran, varovasti nyt, ja piti kättään kuin kattoa kulhon yllä. Mutta se ei auttanut. Pohjantuuli puhalsi, ja pojan jauhot lensivät metsän yli kolmannen kerran.

Silloin poika suuttui. Hän polki portaita niin että kulho kalisi. 'Tämä ei ole oikein,' hän sanoi ääneen itselleen. 'Meillä ei ole kotona muuta kuin nuo jauhot, ja Pohjantuuli vie ne joka kerta. Onpa parasta että menen itse käymään hänen luonaan ja pyydän jauhoja takaisin.' Hän ripusti kulhon naulaan oven viereen, sitoi pipon vielä kerran ja lähti. Matka oli pitkä. Hän kulki tummien lampien ohi, jotka heijastivat taivasta, sammaleisten kivien ja oksaisten kuusten ohi, polkujen yli, joilla näkyivät vain jäniksen jäljet. Hän käveli koko päivän ja vielä lisää, ja vasta myöhään illalla hän saapui Pohjantuulen suureen taloon, joka oli rakennettu sinisistä hirsistä, ja jonka katolla pyörivät tuuliviirit kaikkiin suuntiin yhtä aikaa.

Poika kolkutti suurta porttia nyrkillään. Se aukesi itsestään, ja sisällä, suuressa salissa, jonka ikkunat olivat joka suuntaan, istui itse Pohjantuuli. Hän oli niin iso kuin kolme tavallista miestä peräkkäin, hänellä oli aaltoileva valkoinen parta, siniset posket ja silmät kirkkaat kuin jää. 'Hyvää päivää!' poika sanoi niin kohteliaasti kuin osasi ja kumarsi. 'Ja kiitos kun pistäydyit luonamme eilen.' 'HYVÄÄ PÄIVÄÄ!' Pohjantuuli mörisi, sillä hänen äänensä oli niin kova, että ikkunat helisivät. 'JA KIITOS ITSELLESI KUN TULIT TERVEHTIMÄÄN MINUA. MITÄ HALUAT?' Poika kokosi itsensä ja vastasi: 'Tahtoisin vain pyytää, että olisit niin ystävällinen ja antaisit takaisin jauhot, jotka veit meiltä portailla. Meillä ei ole paljoa elääksemme, ja jos sieppaat joka ainoan murun, niin meille ei jää kuin nälkä.'