Auringosta itään ja kuusta länteen

Olipa kerran köyhä mökkiläinen, jolla oli niin monta lasta, että hän tuskin kykeni antamaan heille ruokaa tai vaatteita. Kaikki lapset olivat kauniita, mutta kaunein oli nuorin tytär. Eräänä myöhäissyksyn torstai-iltana, kun tuuli ulvoi ja sade piiskasi mökin seiniä, perhe istui kerääntyneenä takan ympärille. Silloin kuului yhtäkkiä kolme raskasta koputusta ikkunaruutuun. Isä nousi ja meni ulos katsomaan. Ja mitä hän näki pimeässä? Suuren valkoisen karhun, mahtavan kuin lumikinos, silmät rauhallisina hehkuen sateessa.

'Hyvää iltaa sinulle,' sanoi valkoinen karhu matalalla, pehmeällä äänellä. 'Samoin sinulle,' vastasi mökkiläinen ja tunsi tuulen hiipivän paidan alle. 'Annatko minulle nuorimman tyttäresi?' kysyi karhu. 'Jos annat hänet minulle, teen sinusta yhtä rikkaan kuin nyt olet köyhä.' Mies tunsi sekä iloa että pelkoa samalla kertaa. Hän meni sisälle ja kertoi kaiken perheelleen. Nuorin tytär ravisti päätään. 'En,' hän sanoi. 'En halua.' Silloin karhu ja isä sopivat, että karhu palaisi seuraavana torstai-iltana saamaan vastauksen.

Koko viikon perhe puhui karhusta. Isä kertoi hienoista vaatteista, lämpimästä talosta ja hyvästä ruoasta, joka heille luvattiin. Äiti silitti tyttären hiuksia. Sisarukset sanoivat, että hän oli rohkea. Lopulta nuorin tytär ajatteli, ettei se kenties ollutkaan niin vaarallista. Hän pesi ja paikkasi ryysynsä, laittautui niin sieväksi kuin osasi ja kokosi pienen myttynsä. Pakattavaa ei juuri ollut. Kun torstai-ilta tuli, valkoinen karhu seisoi taas mökin pihalla, rauhallinen kuin lumivuori. Tyttö kiipesi karhun selkään, takertui paksuun turkkiin, ja niin matka alkoi.

He matkasivat kauan metsien halki ja nummien yli. 'Pelkäätkö?' kysyi karhu. 'En,' tyttö vastasi, 'en yhtään.' 'Pidä lujasti kiinni takkuisesta turkistani, niin sinulle ei tapahdu mitään.' Vihdoin he tulivat jyrkän, korkean vuoren juurelle. Karhu koputti vuoren seinämää, ja portti avautui. Sen takana oli suuri linna, huone toisensa jälkeen, kaikki valaistuja, kaikki kimaltavia hopeaa ja kultaa. Pöydät oli katettu hienoimmilla herkuilla. Karhu antoi tytölle pienen hopeakellon. 'Kun toivot jotain,' hän sanoi, 'soita vain sitä, niin saat sen heti.' Ja niin oli.

Illalla, kun tyttö oli syönyt ja oli aika käydä levolle, hän soitti hopeakelloa. Hetkessä avautui ovi kammioon, jossa oli niin valkoinen ja pehmeä vuode, että hän tuskin uskalsi käydä sen päälle. Silkkiverhot. Kultareunukset. Kaikki kimalsi. Hän kömpi vaalean peiton alle ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Silloin hän kuuli jonkun astuvan huoneeseen. Joku laskeutui hiljaa hänen viereensä pimeään. Se oli valkoinen karhu, joka joka yö heitti yltään eläimen hahmon ja muuttui mieheksi. Mutta tyttö ei häntä koskaan nähnyt, sillä hän tuli aina valon sammuttua ja oli poissa ennen aamunkoittoa.