Velho ja kuumarjat

Kaukana pohjoisella suolla, jossa mättäät seisoivat pieninä saarina ja sumu laskeutui pehmeästi maahan, asui vanha velho nimeltään Algot. Hän asui yksin matalassa kivitalossa, jonka katto oli sammaleen ja kanervan peitossa, ja talvella hänen ikkunansa hohtivat kuin keltainen silmä pimeydessä.

Mutta se asia, jota Algot rakasti eniten, oli hilla. Ei niitä keltaisia ja pehmeitä hilloja, jotka makasivat koreissa torilla. Ei, Algot tiesi salaisuuden, jonka harvat muut tunsivat. Syvällä suon siimeksessä, jonne tavallinen ihminen ei rohjennut mennä yöllä, kasvoi hilloja, jotka kypsyivät vain kuutamossa. Niitä kutsuttiin kuumarjoiksi, ja ne maistuivat hunajalta, johon oli sekoitettu kesäsateen raikas tuoksu.

Elokuisena iltana, kun kuu oli pyöreä kuin kolikko ja hohtavan hopea, Algot otti lyhtyn koukusta oven vierestä. Se oli omituinen lyhty, se ei palanut tulella, vaan sinivalkealla valolla, jonka hän itse oli loitsinut sinne nuoruudessaan. Hän ripusti korin käsivarrelleen, puki harmaan viittansa ylleen ja käveli ulos yöhön.

Suo yöllä ei ollut pimeä kuin kellari, se hohti omassa hiljaisessa valossaan. Sammal kimmelteli vihreänä, pikkujärvien vesi heijasti taivaan, ja ajoittain kuului sammakon kurnuttavan syvältä mättäiden välistä. Algot tiesi jokaisen polun ulkoa. Hän tiesi, mille mättäille saattoi astua ja mitkä painuivat jalan alla.

Pian hän saavutti etsimänsä paikan, avoimen suokaistalteen, jossa maa näytti pehmeältä punaruskealta matolta. Siellä seisoi kuumarjat rivissä, kultaiset hedelmät täynnä sisältä käsin tulevaa kuutamoa, kuin jokaisessa marjassa olisi oma pieni aurinkonsa. Algot pysähtyi ja hengitti syvään. Joka vuosi hän tunsi saman rauhan nähdessään ne.

Algot asetti lyhdyn kuivalle mättäälle ja laski korin käsistään. Sitten hän hengitti pehmeästi ja alkoi hyräillä. Se ei ollut melodia, jota olisi voinut laulaa perässä, se oli enemmänkin ääni, matala värisevä humina, kuin hän olisi puhunut itse maan kanssa. Ne marjat, jotka olivat vielä hieman vihreitä, vastasivat hyräilyyn muuttumalla hitaasti kultaisemmiksi, kypsiksi, valmiiksi.

Algotin poimiessa hän kuuli äänen takanaan. Ei eläimen ääntä, sillä suon eläimet liikkuivat hiljaa. Se oli pieni ratina, kuin jonkun askeleet kuivalla saralla. Hän kääntyi ja nosti lyhdyn. Valossa seisoi ehkä seitsemänvuotias tyttö, paljain jaloin, pitkässä yöpaidassa joka oli kastunut kasteesta polviin saakka. Hän tuijotti Algotia suurin silmin, mutta ei näyttänyt pelästyneeltä.

'Kuulin hyräilysi,' tyttö sanoi. 'Asun tilalla tuolla koivujen takana.' Hän osoitti sumuun. 'En ole pystynyt nukkumaan.' Algot nyökkäsi yllättymättä. Kuumarjapaikalla oli vetovoima öisin, sen hän oli tiennyt kauan. 'Mikä sinun nimesi on?' hän kysyi. 'Sigrid,' tyttö sanoi. 'Tule lähemmäksi, Sigrid. Täällä ei ole vaarallista, kun tietää mihin astua.'