Sampo Lappelill

Korkealla Lapin tuntureilla, jossa lumi makaa syvänä ja tuuli kuiskii tähtien välissä, asui pieni poika nimeltä Sampo Lappelill. Hän asui isänsä ja äitinsä kanssa poronnahkakodassa, ja nuotion savu nousi harmaana lankana taivasta kohti. Ulkona porot etsivät jäkälää lumen alta. Kaamos oli ollut pitkä sinä talvena. Monta viikkoa aurinko ei ollut kurkistanut tunturin reunan yli, ja kaikki odottivat, että se palaisi takaisin.

Sampo oli pieni poika, jolla oli punaiset posket ja ruskeat silmät. Hän istui usein nuotion reunalla ja kuunteli isän kertomuksia sudesta, revontulista ja Hiidestä, tunturien herrasta, joka asui korkealla Rastekaisin huipulla. Hiisi oli pitkä kuin kuusi ja kylmä kuin jää, sanoi isä. Hän halusi tehdä yöstä ikuisen. 'Ole varovainen, kun menet ulos, Sampo', sanoi äiti ja kietoi poronnahan tiukemmin hänen ympärilleen. Mutta Sampo oli utelias. Hän halusi tietää, oliko aurinko todella poissa ikuisesti, vai palaisiko se pian lumen yli.

Eräänä aamuna, kun isä ja äiti vielä nukkuivat, Sampo ryömi kodan aukosta ulos. Lumi narisi hänen pienten kenkiensä alla, ja hengitys jäätyi pieniksi valkoisiksi pilviksi hänen suunsa edessä. Tähdet loistivat kovina ja kylminä tunturin yllä, ja taivas oli aivan musta. 'Käyn vain katsomassa aurinkoa', Sampo ajatteli. 'Ihan vähän aikaa.' Hän käveli kauemmas kodalta, yhä kauemmas, kunnes savua ei enää näkynyt hänen takanaan. Sydän hakkasi rinnassa nopeammin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli yksin tunturilla, ja lumi kimalteli hänen ympärillään niin kuin koko maailma olisi ollut nukkuva karhu.

Yhtäkkiä kuului töminää lumessa. Villi poro, suuri ja kaunis, juoksi häntä kohti suuren kiven takaa pimeydestä. Sillä oli hopeanharmaa turkki, tummat viisaat silmät, ja sen lämpimät henkäykset höyrysivät ilmaan. Sampo ei pelästynyt. Poro katsoi häntä omituisen vakavasti, ikään kuin tuntien hänet jo pitkän aikaa. Hän ojensi kätensä, ja ennen kuin hän ehti ajatella, hän oli hypännyt poron selkään ja tarttunut sen turkkiin. Poro nousi takajaloilleen, ja matka jatkui lumen yli, tuulta nopeammin, niin että tähdet näyttivät virtaavan ohi kuin valon nauhat.

Poro juoksi ja juoksi. Se kantoi Sampoa jäätyneiden järvien ohi, lumisten koivujen ohi, yhä korkeammalle kohti tunturin huippua. Se oli Rastekaisin tunturi, koko Lapin korkein. Tuuli tarttui Sampon pipoon ja yritti repäistä sen pois, mutta hän piti molemmin käsin kiinni poron kaulasta. Hän pelkäsi ja iloitsi yhtä aikaa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt maailmaa niin korkealta. Hänen alapuolellaan kylien nuotiot näyttivät pieniltä kuin kipinät, ja tunturi levittäytyi valkoisena merenä. Lopulta poro pysähtyi siellä, missä tunturi koskettaa taivasta.