Lohikäärme joka kuoriutui savupiipussa

Pienessä kylässä, kukkuloiden välissä, oli leipomo, jolla oli sininen ovi. Siellä tuoksui tuore leipä joka aamu. Leipuri oli nimeltään Alma. Hän oli vanha, hänellä oli valkoiset kiharat ja jauhoja nenässä. Joka yö leipomo nukkui hiljaa. Vain uuni huokaili matalasti, kuin uninen karhu. Ja katolla seisoi pitkä savupiippu ja näki unta savusta.

Eräänä aamuna, ennen kuin aurinko nousi, Alma otti esiin pitkän savupiipunharjansa. Hän lakaisi ja lakaisi. Noki valui pehmeäksi kasaksi lattialle. Keskellä kasaa oli jotain pyöreää. Se ei ollut kivi. Se ei ollut hiili. Se oli muna. Pieni, kuparinvärinen muna, lämmin kuin pulla. Alma kyykistyi ja kallisti päätään. 'Voi sentään, kas tuolla,' hän sanoi hiljaa.

Alma nosti munan varovasti esiliinaansa. Se napsahti. Naps, naps, naps. Tuli pieni halkeama. Sitten toinen. Sitten kolmas. Sieltä kurkisti pörröinen kuono. Sitten kaksi suurta keltaista silmää. Sitten kokonainen pikkulohikäärme, ei kissanpentua suurempi, hohtavissa kuparisuomuissa ja häntä yhtä ohut kuin tulitikku. Hän katsoi Almaa. Hän katsoi jauhoja. Hän aivasti. Atsih!

Alma ei säikähtänyt. Hän oli nähnyt pitkän elämänsä aikana paljon kummallista. Hän pyyhki varovasti noen pieneltä lohikäärmeeltä pehmeällä liinalla. Hänen suomunsa kimmelsivät kuin uudet kuparirahat. 'Olethan lämmin kuin hiilos,' hän sanoi ja hymyili koko kasvoillaan. 'Sitten saat olla Hiilos.' Pikkulohikäärme kiipesi hänen ryppyiselle kämmenelleen. Hän piipitti vastaan, niin matalasti ja pehmeästi kuin teekannu.

Hiilos katseli ympärilleen suurin silmin. Leipomo oli iso ja lämmin ja täynnä tuoksuja. Hän näki korkeita jauhosäkkejä. Hän näki pitkiä leipävuokia rivissä. Hän näki ison mustan uunin, jolla oli punainen hehkuva suu. Hän aivasti taas. Mutta tällä kertaa nenästä ei tullut nokea. Tuli pieni lämmin henkäys. Kuin kesätuuli. Pöydällä jauhot liikahtivat pehmeästi. Ne pöllähtivät ilmaan kuin pieni lumisade.

Alma pysähtyi ja rypisti otsaansa. 'Lämmin henkäys...' hän sanoi miettiväisesti. Pöydällä lepäsi taikina kankaan alla. Se oli pieni ja kalpea ja laiska. Se ei halunnut kohota tänään. Se oli maannut siellä koko yön kasvamatta. 'Hiilos,' Alma kuiskasi ja nosti hänet esiin. 'Voitko puhaltaa siihen?' Hiilos kallisti päätään. Hän veti syvään henkeä. Sitten hän puhalsi. Huuu.

Taikina huokaisi kuin pitkästä unesta heräten. Sitten se liikahti. Hitaasti, hitaasti se kasvoi. Se tuli isommaksi. Ja isommaksi. Ja pyöreämmäksi. Kuin pehmeä tyyny. Kuin pieni valkoinen pilvi. Alma taputti hiljaa käsiään, ettei herättäisi leipää liian nopeasti. 'Sinä olet ihme, pikku Hiilos,' hän kuiskasi. Hiilos räpytteli iloisena pieniä siipiään. Ne eivät olleet kahta vaahteranlehteä suuremmat. Mutta ne kimmelsivät kuin kupari.