Värttinä, sukkula ja neula

Olipa kerran nuori tyttö, joka menetti äitinsä ja isänsä jo lapsena. Hänen kummitätinsä, vanha ja viisas nainen, otti hänet luokseen ja opetti hänelle kaiken tietämänsä: kuinka kehrätään lankaa, kuinka kudotaan kangasta ja kuinka ommellaan taitavasti. Pieni talo sijaitsi metsän laidalla, ja tyttö tottui pian työskentelemään aamusta iltaan, värttinän pyöriessä ja neulan välkkyessä lampun valossa.

Vuodet kuluivat. Tyttö kasvoi ja tuli taitavaksi kaikessa työssään. Mutta kun hän oli viidentoista, kummitäti sairastui. Eräänä syyspäivänä vanha nainen kutsui hänet vuoteensa viereen ja otti hänen kätensä. 'Rakas lapseni,' sanoi kummitäti heikolla äänellä, 'tunnen, että aikani on tullut. Jätän sinulle talon ja kolme työkalua: värttinän, sukkulan ja neulan. Pidä niistä huolta, ne ovat arvokkaampia kuin arvaatkaan.' Sitten kummitäti sulki silmänsä ikuisesti, ja tyttö jäi yksin.

Tyttö suri kummitätiään syvästi, mutta tiesi, että työ täytyi jatkua. Joka aamu hän istui rukkinsa ääreen, joka iltapäivä hän kutoi ja joka ilta hän ompelee kynttilänvalossa. Hänen kankaansa olivat kauniimpia kuin kenenkään muun kylässä, ja tuntui kuin hänen kätensä eivät koskaan väsyisi. Erikoista kyllä, mitä enemmän hän jakoi ansaitsemastaan, sitä enemmän hänellä oli seuraavana aamuna. Tuntui kuin kummitädin siunaus eläisi edelleen seinien sisällä.

Kaukana sieltä, komeassa linnassa, asui nuori prinssi. Hänen isänsä, kuningas, oli sanonut hänelle: 'On aika löytää vaimo. Mutta hänen täytyy olla yhtä aikaa köyhin ja rikkain.' Prinssi mietti sanoja pitkään ymmärtämättä oikein mitä ne tarkoittivat, mutta päätti lopulta ratsastaa etsimään. Hän käski palvelijoitaan valjastamaan hevoset, otti yksinkertaisen eväspussin ja ratsasti maaseudulle. Hän ratsasti kylästä kylään, tilalta tilalle, kysellen ja katsellen, mutta mistään hän ei löytänyt etsimäänsä.

Prinssi ratsasti rikkaiden kylien läpi ja pysähtyi varakkaiden tilojen luona. Hän näki tyttöjä hienoissa mekoissa ja kultaa hiuksissaan, mutta mikään heistä ei pysäyttänyt hänen sydäntään. Hän ratsasti edelleen kohti metsää. Siellä, pienen metsänlaidan talon luona, hän näki ikkunan läpi nuoren tytön, joka kehrasi. Hänen vaatteensa olivat yksinkertaiset, hänen talonsa köyhä, mutta hänen kasvonsa loistivat rauhasta ja ilosta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Tyttö näki prinssin ja punastui syvästi. Hän kääntyi takaisin työtään kohti ja jatkoi kehraamista, vaikka hänen kätensä hieman vavahtivat. Mitä tuo hieno herra valkoisella hevosellaan haluaa? Hän on aivan liian hieno tällaiseen pieneen taloon kuin hänen. Prinssi viipyi hetken, sitten kääntyi hevosellaan ja ratsasti eteenpäin sanomatta sanaakaan. Mutta jokin hänen sisällään oli muuttunut. Hän ei voinut lakata ajattelemasta tytön kasvoja, rauhallista hymyä, nopeasti liikkuvia käsiä, pienen talon yksinkertaisuutta. Rikkaus ja köyhyys yhtä aikaa, aivan kuten isä oli sanonut.