Nuori Merlin luolassa

Kaukana, missä kukkulat olivat vihreitä ja sumu laskeutui hitaasti laaksoihin, asui poika nimeltä Merlin. Hän ei ollut erityisen iso eikä erityisen pieni, mutta hänen silmänsä loistivat hieman kirkkaammin kuin muiden, kun kuu nousi taivaalle. Kylän asukkaat sanoivat, että hän kuuli asioita, joita kukaan muu ei kuullut, ja että hän joskus hymyili sateelle, ikään kuin se olisi kertonut hänelle salaisuuden.

Merlin rakasti yhtä paikkaa enemmän kuin mitään muuta. Se oli pieni luola mäen juurella, piilossa muratin verhon takana. Luolan sisällä oli viileää ja hiljaista, ja keskellä oli lampi, jonka vesi oli niin tyyni, että taivas heijastui siitä. Hän kutsui sitä Hiljaiseksi Peiliksi, ja sinne hän meni aina, kun halusi ajatella.

Sinä iltana kylässä oli hiljaista. Lehmät olivat menneet kotiin, leipä oli pöydällä, ja tähdet alkoivat tirkistää esiin yksi kerrallaan. Merlin laittoi vihreän viittansa harteilleen ja livahti ulos keittiön ovesta. Hänen äitinsä hymyili hänelle ikkunan läpi, sillä hän tiesi, minne poika oli menossa, ja hän tiesi myös, että luola oli hyvä paikka.

Luolaan johtava polku oli kapea ja tuttu. Merlin osasi kulkea sen silmät kiinni: kolme kiveä pihlajan ohi, sitten sammaleinen mätäs, ja sen jälkeen mutka, jossa kettu yleensä istui pesemässä korviaan. Kettu oli sielläkin tänä iltana. Se räpäytti Merlinille hitaita silmiään ja jatkoi pesemistään, ikään kuin heillä olisi ollut hiljainen sopimus.

Kun Merlin astui luolaan, häntä kohtasi viileä kiven ja veden tuoksu. Hän istuutui tavalliselle paikalleen Hiljaisen Peilin äärelle ja veti viittansa tiukemmin ympärilleen. Hän ei sanonut mitään. Hän vain odotti, sillä niin se toimi. Vesi tapasi kertoa asioita, mutta vain jos oli yhtä hiljaa kuin se itse.

Hitaasti vedessä alkoi liikkua jotakin. Ne eivät olleet aaltoja, sillä tuulta ei ollut, eikä se ollut kala, sillä lampi oli liian pieni kaloille. Ne olivat kuvia. Pieniä, kirkkaita kuvia, jotka loistivat syvyydestä. Merlin kumartui eteenpäin ja pidätti hengitystään, sillä kuvat olivat täysin hänen omiaan.

Ensimmäinen kuva oli leipuri kylässä, jota Merlin ei ollut koskaan nähnyt. Leipuri pudotti leivän lattialle, puhalsi sitä, nauroi ja laittoi sen takaisin uuniin. Merlin hymyili. Se ei ollut suuri kuva, mutta se oli ystävällinen. Vesi näytti usein pieniä, ystävällisiä asioita. Suuret asiat, sanoi hänen isoisänsä kerran, tulevat aina pienten kääreessä.