Tyttö joka vaihtoi unia lohikäärmeen kanssa

Sinä kesänä, jolloin Ines täytti kahdeksan, hän asui mummonsa luona pitkän ja tyynen järven rannalla. Vesi oli iltaisin niin liikkumaton, että pilvet näkyivät siinä kuin pestyt lakanat. Talon takana kohosi korkeiden mäntyjen metsä, ja metsän takana, missä kukaan ei oikeastaan kulkenut, oli harmaa kallio ja sen kyljessä tumma aukko. Mummu kutsui sitä vain Luolaksi, aina isolla alkukirjaimella, ikään kuin sillä olisi ollut oma nimi.

'Tuolla nukkuu joku hyvin vanha', mummu sanoi eräänä iltana, kun he istuivat portailla kummallakin kuppi lämmintä maitoa. 'Hän on nukkunut jo pitkään. Älä häiritse häntä, mutta sinun ei tarvitse pelätäkään häntä.' Ines katsoi kalliota kohti. Pehmeä laskevan auringon valo värjäsi vuoren ruusunpunaiseksi. 'Kuka siellä on?' hän kysyi. Mummu hymyili ja puhalsi maitoonsa. 'Lohikäärme', hän sanoi, yhtä rauhallisesti kuin olisi sanonut kettu tai hirvi.

Lohikäärme. Ines maisteli sanaa koko yön. Hän oli luullut, että lohikäärmeet ovat vain kirjojen olentoja, eivätkä asu mummun järvellä. Seuraavana aamuna hän kulki rantaa pitkin, pienen lahden ympäri, mäntymetsän halki ja kallion juurelle. Luola oli leveämpi kuin hän oli kuvitellut. Aukko oli korkea kuin porttikäytävä. Sisältä leijaili lämpimän kiven tuoksu ja jotain muuta, jotain vanhempaa, kuin sade kuivilla lehdillä.

Hän uskaltautui muutaman askeleen sisään. Kaukana sisällä, pimeydessä, hän erotti pehmeän, hitaan hengityksen, sellaisen kuin meri hengittää nukkuessaan. Hän näki suuren, tumman suomupeitteisen lavan reunan ja hännän, joka makasi kerällä kuin hiljainen käärme. Lohikäärme oli todella siellä. Ja se oli valtava. Ines ajatteli, että hänen pitäisi pelästyä, mutta hän ei pelästynyt. Tuo hidas hengitys oli rauhallisin ääni, jonka hän oli koskaan kuullut.

Sinä iltana, kun mummu oli nukahtanut keinutuoliinsa, Ines hiipi takaisin luolalle. Hänellä ei ollut suunnitelmaa. Hänellä oli vain rinnassa tunne, että halusi sanoa jotain jollekulle, joka kuunteli unessaan. Hän pysähtyi aukon eteen ja kuiskasi. Hän kuiskasi unesta, jonka oli nähnyt edellisenä yönä: hän oli lentänyt suuren kaupungin yllä, jossa kaikki talot olivat täynnä paperileijoja, tuhansia paperileijoja kaikissa väreissä, jotka heiluivat hiljaisessa tuulessa.

Kun hän oli lopettanut, hän seisoi paikallaan pitkän tovin. Mitään ei tapahtunut. Hidas hengitys jatkui. Jossain huhuili pöllö. Sitten hän käveli kotiin ja ryömi peiton alle ymmärtämättä oikein, miksi oli tehnyt niin. Hän tunsi olonsa oudon kevyeksi, ikään kuin olisi laskenut käsistään jotakin painavaa tietämättä lainkaan kantaneensa sitä.