Miksi kissa myöhästyi eläinradalta

Kauan, kauan sitten, korkealla pilvien yläpuolella, asui Jadekeisari silkistä ja hiljaisesta valosta tehdyssä palatsissa. Eräänä iltana hän kumartui parvekkeensa reunan yli ja katseli alas maan päälle. 'Ihmiset tarvitsevat jotain, jolla laskea vuosia,' hän sanoi pehmeästi itsekseen. 'Pyydän kahtatoista eläintä lainaamaan nimensä kahdelletoista vuodelle, niin ettei yksikään vuosi ole samanlainen.' Hän hengitti ulos, ja hengitys muuttui hopeiseksi poluksi, joka kiemurteli aina alas metsiin ja jokirannoille.

Hopeinen polku löysi tiensä vuorten yli pieneen lehtoon, jossa asuivat kissa ja rotta. He olivat parhaita ystäviä. Kissalla oli maidonvalkoinen turkki ja suuret vihreät silmät, jotka räpyttelivät hitaasti. Rotta oli pienen pieni, nopea, ja hänen viiksensä värisivät, kun hän nauroi. Iltaisin he kömpivät vierekkäin saman juurakon alle ja jakoivat samat unet. 'On mukava saada ystävä,' kissa tapasi sanoa. 'Vielä mukavampi on saada sinut,' rotta vastasi.

Sinä iltana lehtien välistä leijaili lempeä tuuli, joka kantoi mukanaan Jadekeisarin äänen. 'Kuulkaa minua, kaikki eläimet,' tuuli kuiskasi. 'Huomenna auringon noustessa kahdentoista teistä täytyy juosta suuren joen yli. Ensimmäiset kaksitoista lainaavat nimensä vuosille.' Kissa ja rotta nousivat istumaan ja katsoivat toisiaan suurin silmin. 'Meidän on oltava mukana!' rotta sanoi innokkaasti. Kissa haukotteli ja venytteli. 'Minut on helppo herättää,' hän sanoi. 'Lupaa, että tönäiset minua, kun on aika.' Rotta laski tassunsa sydämelleen. 'Lupaan.'

Uutinen levisi kuin tuuli metsän halki. Härkä nousi hitaasti ja hioi sorkkiaan kiveä vasten. Tiikeri hieroutui puuhun ja hymyili itsekseen. Kani hyppi iloisena aukiolla. Lohikäärme nosti päänsä joen yläpuolelle ja puhalsi pieniä pilviä. Käärme kiemurteli ruohikossa, hevonen tuhisi, vuohi laidunsi rauhassa, apina kiipesi oksalle, kukko siisti höyheniään, koira heilutti häntäänsä, ja sika kieri tyytyväisenä sammalessa. Kaksitoista eläintä, mutta vain kaksitoista paikkaa. Jokainen mietti, kuka ehtisi perille ensimmäisenä.

Yö laskeutui kuin peite maailman ylle. Rotta istui hetken hereillä ja katseli kissaa, joka oli nukahtanut tassut leuan alla. 'Minun on muistettava herättää hänet,' rotta ajatteli. 'Juoksemme yhdessä.' Hän laski juurakon ulkopuolisia tähtiä, yksi, kaksi, kolme, kymmenen, kaksikymmentä, sata, ja sitten tähdet sumenivat ja unet pehmenivät. Myös rotta nukahti, ja hänen viiksensä värähtivät viimeisen kerran ennen kuin yö hiljeni täysin. Joki kuiskasi unissaan kaukana. Kaikki odotti aamunkoittoa.

Ensimmäinen aamunkoiton juova kiemurteli vuorten yli kuin kultainen lanka. Rotta avasi silmänsä, ja sydän hypähti. 'Joki! Kilpailu!' Hän pyörähti pienillä tassuillaan. Hänen vieressään kissa nukkui sikeästi ja rauhallisesti, pieni hymy huulilla. Rotta avasi suunsa herättääkseen hänet. Samalla sekunnilla hän kuuli kavioiden kopinaa, siipien havinaa, kahisevaa ruohoa, joukon eläimiä, jotka kiitivät samaan suuntaan. Kiire nousi hänen pienessä rinnassaan. Ennen kuin hän huomasikaan, hän juoksi itse jokea kohti. Vain muutama askel, hän ajatteli. Vain ensimmäisenä rannalle.