Lohikäärmeenmuna takan ääressä

Pohjoisessa pikkukylässä, jossa koivut keltaisivat ja iltailma tuoksui puunsavulle, asui seppä nimeltä Edvin. Hänen pajansa oli puron rannalla, ja joka aamu hän sytytti tulen takkaan ja kuuli, kuinka hiilet huokaisivat herätessään. Edvin ei ollut vanha, mutta hän oli hiljainen mies, joka piti kuuntelemisesta enemmän kuin puhumisesta. Hänen kätensä olivat noen tummentamat, ja esiliina tuoksui raudalle ja tulelle. Tänä syksynä tapahtuisi jotain, mitä hän ei ollut osannut aavistaa, jotain, joka alkoi aivan hiljaa keskellä hänen oman takkansa hiilloksia.

Eräänä aamuna, kun Edvin kohenteli hiiliä herättääkseen tulen, hänen rautakankensa kalahti johonkin kovaan. Hän kumartui ja nosti sen varovasti tuhkasta. Se oli muna. Iso muna, suurempi kuin hänen nyrkkinsä, lämmin kuin vasta paistettu pulla ja täynnä pieniä pilkkuja kuparin ja kullanpunaisen sävyissä. Edvin piteli sitä nokisissa käsissään ja räpytteli silmiään hämmästyneenä. Mistä se oli tullut? Mikään kana ei voinut munia tällaista munaa. Ja kuinka se saattoi maata keskellä hiilloksia palamatta? Hän asetti sen varovasti työpenkilleen ja seisoi pitkän aikaa täysin hiljaa katsellen sitä.

Edvin ymmärsi, että muna kaipasi lämpöä, mutta ei takan kuumaa tulta. Se kaipasi jotain pehmeämpää, jotain turvallisempaa. Hän etsi nurkasta, jossa säilytti hevosten heinät, ja otti suuren kourallisen. Sitten hän kulki sisarensa tuvan kehruuhuoneeseen ja pyysi vähän lampaanvillaa, kaikkein pehmeintä lajia, joka oli vaaleanharmaata ja tuoksui hieman ruoholta. Hän punoi oljista pienen korin, asetti villan pohjalle tyynyksi ja siirsi korin aivan takan viereen, missä lämpö tuli sivulta, lempeänä ja tasaisena. Sitten hän asetti munan villan keskelle ja nyökkäsi hiljaa itsekseen.

Päivät kuluivat. Edvin teki työtään pajassa kuten ennenkin, takoi ja muotoili rautaa, mutta joka kerta kun hän käveli takan viereisen korin ohi, hän pysähtyi ja painoi käden munaa vasten tunteakseen, oliko se yhä lämmin. Se oli aina. Joinakin iltoina hänestä tuntui, että muna värisi hyvin heikosti, kuin sisällä joku hengittäisi hitaasti unessa. Hän ei kertonut löydöstään kenellekään kylässä. Ei leipurille, ei sisarelleen, eikä edes pojalle, joka toi puita keskiviikkoisin. Hän ei pelännyt, että he nauraisivat. Hän halusi vain pitää sen hiljaa, vain itsensä ja munan välillä.

Siitä tuli tapa. Joka iltana, kun Edvin oli ripustanut esiliinansa naulaan ja riisunut paksut nahkahanskansa, hän kävi istumaan jakkaralle takan viereen, muna sylissään. Ja sitten hän alkoi puhua sille. Hän kertoi päivästään. Talonpoika Svenistä, joka oli tuonut rikkinäisen auran. Sateesta, joka tippui räystäältä. Siitä, kuinka koivunlehdet olivat alkaneet pudota purolle vievälle polulle, keltaisina kuin kolikot. Muna ei tietenkään vastannut, mutta Edvinistä tuntui, että se lepäsi raskaammin ja luottavaisemmin hänen käsissään hänen puhuessaan, kuin se kuuntelisi.