Lohikäärme joka sulatti kevätlumen

Korkealla vuoristossa, missä pilvet joskus jäävät kiinni huippujen väliin, on laakso nimeltä Hiljainen laakso. Se ei ole suuri. Siellä on seitsemän taloa turvekattoineen, harmaakivinen silta ja puro, joka kiemurtelee hopeisena lankana niittyjen halki. Joka talvi Hiljaisessa laaksossa tulee aivan hiljaista. Lumi laskeutuu paksuna untuvapeittona kaiken päälle, ja puro katoaa jään alle. Ja korkealla vuoren laella, puurajan yläpuolella, nukkuu joku. Joku, jonka kyläläiset tuntevat mutta josta he harvoin puhuvat ääneen. Vanha, vanha lohikäärme.

Yhdessä noista seitsemästä talosta asui tyttö nimeltä Liv. Hän oli kahdeksanvuotias, ja hänen otsatukkansa oli aina vinossa. Hän tiesi paljon vuorista. Hän tiesi, mistä suunnasta tuuli yleensä tuli. Hän tiesi, missä ketulla oli pesä ison kiven alla. Ja hän tiesi, koska mummu oli kertonut, että jokaisen talven lopussa lohikäärme heräsi. Hän heräsi vain kerran vuodessa. Hän heräsi silloin, kun oli kevään aika alkaa. 'Kuuntele tarkasti,' sanoi mummu aina. 'Kun kuulet veden, hän on hereillä.'

Sinä vuonna kevät tuli myöhään. Helmikuusta tuli maaliskuu, ja maaliskuusta tuli huhtikuu, mutta lumi vain lojui paikallaan, kova ja sinertävä iltaisin. Puro oli yhä hiljaa jään alla. Mummu kuunteli ikkunan ääressä joka aamu ja pudisti hieman päätään. 'Hän on myöhässä tänä vuonna, lohikäärme,' hän sanoi. 'Ehkä hän on vain väsynyt.' Liv istui ikkunalaudalla ja katseli ylös huipulle. Korkealla siellä, missä lumi oli paksuimmillaan, hän näki pitkän harjanteen. Se näytti suuren olennon selältä, joka nukkui kyljellään valkoisen peiton alla. Se oli lohikäärme, sen hän tiesi.

Pääsiäislauantain iltana Liv teki päätöksensä. Hän puki ylleen paksun neuletakkinsa, huovutetut tossut villasukkien päälle, punaisen pipon ja pikku reppunsa. Reppuun hän pakkasi termospullon kuumaa hunajamaitoa, juustovoileivän ja kynttilän lasipurkissa. Hän kirjoitti mummulle lapun: 'Olen takaisin ennen kuin kuu on savupiipun yläpuolella. Liv.' Sitten hän hiipi ulos kylmään, kirkkaaseen iltaan. Tähdet olivat jo syttyneet. Lumi narskui hänen saappaidensa alla, krits-krats-krits, kuin tuore keksi.

Polku huipulle oli pitkä. Hän seurasi vanhoja kiviröykkiöitä, joita kyläläiset olivat kasanneet jo kauan sitten. Yksi röykkiö. Kaksi. Kolme. Tuuli oli tyyni. Oli niin hiljaista, että hän kuuli oman sydämensä takovan villatakin sisällä, tumps-tumps, tumps-tumps. Silloin tällöin hän pysähtyi, sytytti kynttilänsä lasipurkissa, puhalsi sormiinsa ja otti kulauksen kuumaa maitoa. Mummu sanoi aina: 'Sen, joka kulkee vuoristossa pakkasella, ei pidä koskaan kiirehtää. Vuoret ottavat sinut vastaan, jos kuljet rauhassa.' Liv käveli rauhassa. Lumi syveni sitä mukaa kun hän nousi ylöspäin.