Kalastaja ja henki

Kauan sitten, tyynen rannikon luona, jossa palmut huojuivat iltatuulessa, asui vanha ja köyhä kalastaja. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta, eikä hän omistanut juuri muuta kuin verkkonsa, pienen veneensä ja kuluneen viittansa. Joka aamu hän käveli rantaan, ja joka aamu hän heitti verkkonsa neljä kertaa, ei koskaan useammin. Se oli hänen sääntönsä ja hänen rukouksensa. Hän uskoi, että meri antaisi hänelle juuri sen verran kuin perhe tarvitsi päivän ravinnokseen.

Eräänä aamuna, kun aurinko oli juuri alkanut värjätä taivasta vaaleanpunaiseksi, kalastaja käveli rantaan kuten tavallisesti. Hän rukoili hiljaa, kääri hihat ylös ja heitti verkon kauas aaltoihin. Hän odotti hetken ja veti sen sitten ylös. Mutta verkko oli niin painava, että hän tuskin sai sitä rannalle. 'Tänään olen varmasti saanut jotain suurta!' hän ajatteli iloisena. Mutta kun verkko oli hiekalla, hän näki vain kuolleen aasin, takertuneena ja levän raskauttamana. Kalastaja huokaisi syvään ja puhdisti verkkonsa. 'Se oli ensimmäinen heitto,' hän sanoi itselleen. 'Kolme jäljellä.'

Hän käveli muutaman askeleen kauemmas, kääntyi merta kohti ja heitti verkon toistamiseen. Taas se tuli raskaaksi, ja taas se vingahti rantaa kohti. Kalastajan sydän löi nopeammin. Ehkä nyt oli kala. Mutta kun verkko nousi, se oli täynnä saviastian sirpaleita, vanhoja köysiä ja suurta nahkapussia, joka oli täynnä märkää hiekkaa. Ei yhtään kalaa. Kalastaja pudisti päätään ja sanoi rauhallisesti: 'Toinen heitto. Kaksi jäljellä.' Sitten hän huuhtoi verkkonsa huolellisesti, sillä hän tiesi, että kärsivällisyys on kalastajan paras työkalu.

Kolmannen kerran kalastaja heitti verkkonsa. Hän seisoi aivan hiljaa hiekalla ja katseli, kuinka verkko kimalsi auringossa vajotessaan. Kun hän veti sen ylös tällä kertaa, se oli raskaampi kuin koskaan. 'Tämä riittäköön,' hän kuiskasi toiveikkaana. Mutta voi, kun verkko nousi, se oli täynnä kiviä, simpukoita, ruskoleviä ja mutaa. Ei yhtään suomua, ei yhtään pyrstöä. Kalastaja istahti ystävälliselle kivelle, pyyhki otsaansa ja katseli sinistä merta. 'Yksi heitto jäljellä,' hän sanoi. 'Yksi ainoa heitto minun ja tyhjien käsien välillä.' Hän rukoili ja nousi taas.

Hän kahlasi niin pitkälle kuin uskalsi matalaan veteen, taivutti selkäänsä ja heitti verkkonsa neljännen ja viimeisen kerran. Se laskeutui pehmeästi kauas, ja kalastaja sulki silmänsä. Kun hän alkoi vetää, hän tunsi heti, että jokin oli toisin. Se oli raskas, mutta ei raskas kuten levä ja muta. Se oli tasainen, vakaa paino, kuin jokin odottaisi. Hitaasti, hitaasti hän veti verkkoa rantaan. Ja siellä, tiheiden silmukoiden keskellä, oli kullankeltainen kupariruukku, suljettu raskaalla lyijykannella. Kannessa oli outo sinetti, painettu kauan sitten eläneen käden työnä.