Kettu joka näytti tien kotiin

Aivan suuren pohjoismetsän reunalla, missä männyt seisoivat tiheässä ja tuuli tuoksui aina lumelta, asui pieni kettu nimeltä Ravn. Hän ei ollut kovin suuri, tuskin sammalmätästä korkeampi, mutta hän tunsi metsän paremmin kuin kukaan muu. Hän tiesi, mitkä kivet kätkivät lämpimiä koloja sammalen alle, ja hän tiesi, mitkä polut kulkivat turvallisesti lumen alla. Eräänä talvi-iltana, kun taivas oli pehmeän violetti ja tähdet juuri olivat syttyneet, Ravn istui kaatuneen männyn päällä ja höristi korviaan tuuleen.

Yhtäkkiä tuuli kääntyi. Se kävi kovemmaksi ja terävämmäksi, ja pohjoisesta saapui valkoinen sumu, joka pyyhkäisi puunrunkojen välistä. Lumi alkoi sataa suurina, pyörivinä hiutaleina, ja muutamassa hetkessä kuu katosi pilvien taakse. Ravn tunsi kylmien neulojen asettuvan turkkiinsa. Hän tiesi, mistä oli kyse: yksi niistä suurista lumimyrskyistä, jotka joskus nousivat iltahetkellä ja peittivät koko metsän valkoiseen. Hän kääntyi kohti pesäänsä kuusen juurella. Silloin hän kuuli jotakin tuulen läpi.

Se oli ääni, joka ei kuulunut myrskyyn. Ei mäntyjen humina, ei tuulen vihellys, vaan ohut, valittava huuto. Ravn jähmettyi ja kuunteli. Tuolla, taas. Joku huusi. Hän tunnisti äänensävyn: ne olivat poronvasoja, pieniä ja peloissaan. Porot kulkivat tavallisesti laumana suurten soiden yli, mutta yhdenkään vasan ei pitäisi olla yksin tällaisessa myrskyssä. Ravn epäröi. Hän oli pieni ja oli jo päässyt melkein lämpimälle pesälleen asti. Mutta huuto kuului uudelleen, nyt vieläkin ohuempana.

Hän kääntyi ja juoksi äänen suuntaan. Lumi oli jo syvää, ja jokaisella askeleella hän vajosi vatsaansa myöten. Hänen häntänsä pyöri valkoisena hiutaleista. Hän seurasi huutoja pähkinäpensaiden ja katajien lomitse, suuren kiven ohi, jota hän kutsui Pöllökiveksi, kunnes hän tuli aukiolle, jossa kolme pientä poronvasaa seisoivat tiiviisti yhdessä. Ne olivat paljon suurempia kuin Ravn, jokainen vasa oli koivunrungon korkuinen, mutta niiden silmät olivat suuret ja mustat pelosta. Nähdessään Ravnin ne perääntyivät. Pieni kettu ei merkinnyt turvaa poronvasalle.

Ravn istahti lumeen niin matalalle kuin pystyi, jotta näytti vielä pienemmältä. Hän puhui pehmeästi, niin kuin puhutaan jollekulle peloissaan olevalle. 'Tiedän tien,' hän sanoi. 'Tiedän, mihin laumanne on tänä iltana pysähtynyt. Voin näyttää teille.' Pienin vasa, jonka otsassa oli valkoisia täpliä, laski päätään hieman. Kaksi muuta seisoivat hiljaa. 'Matka on pitkä,' Ravn jatkoi, 'mutta tunnen polut lumen alla. Tiedän, missä maa kestää ja missä se pettää. Kulkekaa minun perässäni, niin kaikki menee hyvin.'