Hannu ja Kerttu

Suuren ja synkän metsän reunalla asui kerran köyhä puunhakkaaja vaimoineen ja kahden lapsensa kanssa. Poikaa kutsuttiin Hannuksi ja tyttöä Kertuksi. Heillä ei ollut koskaan paljon syötävää, ja kun maahan tuli suuri nälänhätä, mies ei enää saanut hankituksi edes jokapäiväistä leipää. Eräänä iltana, kun hän makasi unettomana vuoteessaan, hän kääntyi levottomana ja huokasi syvään. 'Kuinka meidän käy?' hän kuiskasi vaimolleen. 'Kuinka me ruokimme pienet lapsiraukkamme, kun meillä ei ole mitään itsellemmekään?'

'Kuulehan,' vaimo sanoi. 'Aikaisin huomenaamuna viemme lapset metsän syvimpään kohtaan. Sytytämme heille tulen ja annamme kummallekin viimeisen leivänkannikkamme. Sitten menemme töihimme ja jätämme heidät sinne. He eivät löydä enää kotiin, ja niin pääsemme heistä.' 'En, vaimoni,' mies sanoi. 'Kuinka voisin jättää lapseni yksin metsään, jossa villit eläimet pian repivät heidät kappaleiksi?' Mutta vaimo riiteli ja saarnasi niin kauan, että mies lopulta antoi periksi, vaikka sydän oli raskas.

Hannu ja Kerttu olivat myös maanneet hereillä nälissään ja kuulleet joka sanan. Kerttu itki katkerasti ja kuiskasi: 'Nyt on meistä loppu, Hannu.' 'Älä pelkää, pikkusisko,' Hannu sanoi, 'kyllä minä jotakin keksin.' Ja kun vanhat olivat nukahtaneet, Hannu puki pienen takkinsa päälleen, hiipi ulos ovesta ja seisoi hiljaa portailla. Kuu paistoi kirkkaana, ja talon edessä olevat valkoiset pikkukivet kimaltelivat kuin hopearahat. Hannu kumartui ja täytti niillä koko taskunsa. Sitten hän hiipi takaisin sisään ja sanoi Kertulle: 'Nuku rauhassa, pikkusisko. Hyvä Jumala ei meitä hylkää.' Ja sitten he molemmat nukahtivat.

Varhain aamun valjetessa, ennen kuin aurinko oli edes noussut, vaimo herätti lapset. 'Ylös, te laiskurit! Mennään metsään hakemaan puita.' Hän antoi kummallekin pienen leipäpalan ja sanoi: 'Tässä on päivällinen, mutta älkää syökö sitä ennen, sillä muuta ette saa.' Kerttu pisti leivän esiliinansa alle, sillä Hannulla oli jo tasku täynnä pikkukiviä. Sitten he lähtivät yhdessä metsää kohti. Silloin tällöin Hannu pysähtyi ja katsahti taakseen taloon päin. 'Hannu, mitä siellä tuijotat?' isä kysyi. 'Katson valkoista kissanpoikaani, joka istuu katolla sanomassa minulle hyvästejä,' Hannu vastasi. Mutta salaa hän pudotti tielle pienen kiven kerrallaan.

Keskellä metsää isä sanoi: 'Kerätkääpä nyt risuja, lapset, niin teen teille tulen, ettette palele.' Hannu ja Kerttu vetivät risut suureen kasaan, ja pian liekit ritisivät. 'Käykää nyt makaamaan tulen ääreen ja levätkää,' vaimo sanoi. 'Me menemme metsään hakkaamaan puita. Kun olemme valmiit, tulemme noutamaan teidät.' Hannu ja Kerttu istuivat tulen ääressä, ja keskipäivällä he söivät kumpikin pienen leipäpalansa. He kuulivat kirveen iskuja kauempana metsässä ja luulivat isän tekevän työtä lähellä. Mutta se oli vain kuiva oksa, jonka isä oli sitonut kuolleeseen puuhun ja jota tuuli löi sinne tänne. Pian heidän silmänsä painuivat kiinni, ja he vaipuivat syvään uneen.