Hanuman kantaa vuorta

Kaukana saarella nimeltä Lanka päivän taistelut olivat vihdoin vaienneet. Tähdet syttyivät yksi kerrallaan tyynen meren ylle, ja tuuli toi mukanaan suolan, jasmiinin ja viileiden puutarhakukkien tuoksua. Prinssi Rama istui matalalla kivellä rannalla, pikkuveljensä Lakshmana varovasti sylissään lepäämässä. Heidän vieressään seisoi rohkea apina Hanuman aivan hiljaa, kädet ristissä sydämensä päällä. Kaikki oli niin rauhallista, että pienten aaltojen saattoi kuulla laskevan omaa vaahtoaan. Mutta Rama tuskin uskalsi hengittää, sillä hän pelkäsi että jo syvä henkäys herättäisi jotakin pahaa uudelleen.

Lakshmana oli taistellut urheasti koko pitkän päivän, mutta ovelan velho Meghanadan nuoli oli osunut häneen. Nyt hän makasi aivan hiljaa Raman sylissä, ja hänen hengityksensä oli kevyt kuin putoava untuva. Rama silitti pehmeästi hänen otsaansa, ensin kerran, sitten vielä kerran. 'Herää, pikkuveli', hän kuiskasi. 'Sinun ei tarvitse tehdä mitään. Avaa vain silmäsi.' Mutta Lakshmana nukkui unta, joka oli tavallista unta raskaampaa, ja tuuli kantoi vain hänen nimensä ulapan yli, ikään kuin aallotkin olisivat halunneet hänen avaavan silmänsä uudelleen.

Silloin viisas vanha parantaja Sushena astui esiin palmujen varjoista. Hänen partansa oli pitkä ja valkoinen kuin kuun valaisema lumi, ja hänen äänensä oli tyyni kuin hiljaa palava lamppu. Hän kyykistyi Lakshmanan viereen, asetti toisen kätensä hänen rinnalleen ja kuunteli pitkän, pitkän tovin. Sitten hän suoristi selkänsä ja sanoi: 'On olemassa yrtti, joka voi herättää hänet. Sitä kasvaa vain yhdellä ainoalla vuorella, korkealla Himalajalla, missä lumi koskettaa taivasta ja aamusumu lepää rotkoissa. Mutta jonkun on haettava se ennen kuin yö loppuu, sillä muuten Lakshmana nukkuu liian syvää unta löytääkseen tien kotiin.'

Rama katsoi tähtiä. Matka Himalajalle oli valtavan pitkä, pidempi kuin tavallisen ihmisen satojen päivien vaellus, ja yö oli jo syönyt palan omista tunneistaan. Hän käänsi katseensa Hanumaniin, ja Hanuman hymyili rauhallista, lämmintä hymyään, sitä jonka edessä ihmiset aina tunsivat olonsa turvalliseksi. 'Rakas ystävä', Rama sanoi, ja hänen äänensä värisi hieman, 'vain sinä voit lentää niin kauas ja niin nopeasti. Auttaisitko pikkuveljeäni?' Hanuman kumarsi syvään, niin syvään että hänen otsansa melkein kosketti hiekkaa. 'Ennen kuin kuu on korkeimmillaan', hän lupasi hiljaa, 'olen takaisin. Sen lupaan sinulle, Rama, koko sydämestäni.'

Hanuman veti kolme syvää henkäystä ja tunsi meren tuulen täyttävän koko rintakehänsä. Sitten hän alkoi kasvaa. Hän kasvoi, kunnes hänen päänsä ulottui korkeimpienkin palmujen latvojen yläpuolelle, kunnes hänen hartiansa olivat leveät kuin temppeleiden katot, ja sitten hän ponkaisi pehmeästi ilmaan, niin kevyesti että sitä tuskin huomasi, mutta niin voimakkaasti että hiekka pöllysi maitovalkoisena pilvenä hänen jalkojensa alla. Hetkeä myöhemmin hän leijui korkealla Lankan yllä, ja koko alhaalla oleva maailma näytti pieneltä valokulhalta tummien vuorten välissä. Hänen turkkinsa kimmelsi kuutamossa hopeisena viileässä yöilmassa.