Onton tammen kompassi

Myöhään iltapäivällä, kun varjot alkoivat venyä pitkiksi ruohon yli, mummo istui keittiön tuolissaan ja kertoi messinkikompassista, jonka oli hukannut pienenä tyttönä. Hänen silmänsä kimaltelivat hieman, kun hän mainitsi sen, kuin kompassi osoittaisi yhä jotakin hänen sisällään. Kaksitoistavuotias Astrid kuunteli tarkkaan. Hänen seitsenvuotias pikkuveljensä Bo pidätti henkeään. 'Mihin sinä sen hukkasit, mummo?' Astrid kysyi vihdoin. Mummo katsoi ikkunasta metsään päin ja hymyili. 'Onttoon tammeen,' hän sanoi. 'Mutta siitä on jo kauan. Tuskinpa se on enää siellä.'

Astrid ja Bo vaihtoivat katseen. Se katse ei tarvinnut sanoja. Kun mummo oli nukahtanut nojatuoliinsa, he pukivat saappaat jalkaansa, kiristivät takit napit kiinni ja ottivat mukaan pienen taskulampun, omenan ja puukahvaisen veitsen, jonka isä oli antanut Astridille. 'Käymme vain tammen luona,' Astrid kuiskasi, 'ja palaamme kotiin ennen kuin tähdet syttyvät.' Bo nyökkäsi vakavana, ikään kuin hänellä olisi hyvin tärkeä tehtävä. Metsä alkoi heti mummon omenapuun takaa. Polku kiemurteli koivujen lomaan, ja sieltä he tiesivät tammen seisovan jossakin syvällä, missä sammal oli paksuinta.

Polku oli pehmeä saappaiden alla ja tuoksui sateelta ja pihkalta. Bo kulki edellä ja osoitteli kaikkea näkemäänsä: keltaista sientä, kauriin jälkeä, hämähäkinverkkoa, joka riippui kuin kaulakoru kahden oksan välissä. Astrid antoi hänen kulkea edellä, sillä hän tiesi, että metsä tuntui pienemmältä, kun sai osoitella sitä. Hetken kuluttua he tulivat purolle. Se ei ollut syvä, mutta se oli leveä, ja vesi pulppusi hiljaa kivien välissä. Puron yli kulki sammaleinen pieni puusilta, niin vanha että sammal oli kasvanut kaiteen yli.

'Kestääköhän se?' Bo kuiskasi. Astrid laski käden kaiteelle ja koetteli. Puu oli kosteaa mutta tukevaa. 'Tämä on seissyt täällä kauan,' hän sanoi. 'Kyllä se meidät kantaa.' He kävelivät yli askel kerrallaan, ja silta huokaisi heidän alleen kuin se olisi heräillyt. Sillan keskellä Bo pysähtyi ja katsoi veteen. Pieni hopeanhohtoinen kala värisi ohi ja katosi kiven alle. 'Hei,' Bo kuiskasi kalalle. Astrid hymyili. Sillan toisella puolella metsä tuntui heti hieman erilaiselta, salaisemmalta, kuin huoneelta, johon oli juuri astunut.

Polku kapeni. Pian se ei ollut enää polku ollenkaan, vain aavistus polusta, pehmeämpää ruohoa täällä, kivi tuolla. Astrid tunsi, että Bo puristi häntä kädestä hieman lujemmin. Hän katsoi ylös. Latvojen välistä taivas oli muuttunut syvänsiniseksi, ja suuri maidonvalkoinen kuu riippui metsän yllä kuin lyhty. 'Emme tarvitse vielä taskulamppua,' Astrid sanoi. 'Meillä on kuu.' Bo räpäytti silmiään sitä kohti. Kuu paistoi suoraan alas mäntyjen välistä ja teki sammaleesta hopeaista. He seurasivat valoa, ikään kuin kuu itse näyttäisi tien tammelle.