Kintaro ja karhunpentu

Korkealla Ashigara-vuoren rinteillä, missä setripuut kasvoivat tiheinä ja sammal oli pehmeää kuin vihreä peitto, asui poika nimeltä Kintaro. Hänen tukkansa oli pitkä ja musta, ja hän kantoi punaista haragakea, pientä kankaista rintalappua, joka sidottiin vatsan ympärille. Laakson asukkaat kutsuivat häntä Kultapojaksi, sillä hän oli vahva ja lämmin kuin itse aurinko.

Kintaro oli kasvanut metsässä yksin äitinsä kanssa, ja vuoren eläimistä oli tullut hänen parhaita ystäviään. Pehmeäsilmäinen kauris tuli, kun hän huusi. Apinat heilahtelivat alas oksilta. Jänikset hyppivät esiin saniaisten seasta. Ja karhu, suuri ja pörröinen, antoi hänen silittää turkkiaan kuin tämä olisi ollut tyyny.

Eräänä aamuna, kun sumu yhä lepäsi metsän yllä kuin pehmeä peitto, Kintaro käveli puron vartta pieni kirves olallaan. Hän oli hakemassa kastanjoita äidilleen. Silloin hän kuuli pienen äänen kiven takaa. Se kuulosti aivan hiljaiselta nyyhkytykseltä.

Kintaro laski kirveen maahan ja kurkisti varovasti kiven taakse. Siellä istui karhunpentu, niin pieni että mahtui kahden saniaisen väliin. Turkki oli ruskea ja takkuinen, ja silmissä kimaltelivat kyyneleet. Sen tassuun oli tarttunut kastanjankuori, eikä se osannut saada sitä irti.

'Älä pelkää', Kintaro sanoi pehmeästi ja kyykistyi alas. 'Minä olen Kintaro. Saanko auttaa sinua?' Karhunpentu räpytteli silmiään. Se ei ollut koskaan ennen nähnyt poikaa, mutta ääni kuulosti ystävälliseltä, joten se ojensi tassunsa. Varovaisin sormin Kintaro irrotti piikikkään kuoren. Karhunpentu veti tassun lähelleen ja nuoli sitä.

'Missä äitisi on?' Kintaro kysyi. Karhunpentu katseli ympärilleen ja näytti yhtäkkiä hyvin pieneltä. Se päästi ohuen pienen vingahduksen. Kintaro ymmärsi. Hän osasi eläinten kieltä, sillä hän oli kuunnellut niitä koko ikänsä. 'Sinä olet eksynyt', hän sanoi. 'Ei hätää. Me löydämme äitisi yhdessä.'

Kintaro avasi pienen korinsa ja otti esiin kastanjan, jonka oli jo poiminut. Hän mursi sen sormillaan, sillä hän oli vahva kuin kymmenen poikaa, ja jakoi sisuksen karhunpennun kanssa. Pieni karhu pureskeli hitaasti ja sulki silmänsä mielihyvästä. Syötyään se hieroi kuonoaan Kintaron polvea vasten.

'Tule', Kintaro sanoi ja nousi seisomaan. 'Tarvitsemme apua äitisi löytämiseksi. Vuori on suuri.' Hän nosti karhunpennun hellästi olalleen, missä turkki kutitti hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kävellä ylöspäin, korkealle rinteelle, missä kauris tapasi levätä auringonkajossa.

Kauris nosti päätään, kun Kintaro saapui. 'Hyvää huomenta, ystävä', Kintaro sanoi. 'Tämä pieni ystävä etsii äitiään. Oletko nähnyt häntä?' Kauris kallisti kuonoaan karhunpentua kohti ja nuuhki pehmeästi. 'Olen nähnyt suuren karhun alhaalla kolmen kiven luona', kauris sanoi. 'Hän huutaa ja etsii.'