Apinakuningas ja mangopuu

Kauan, kauan sitten, Ganges-joen laakson syvissä metsissä eli kahdeksankymmentätuhatta apinaa. Ne hyppivät oksalta oksalle korkeissa puissa, söivät villejä hedelmiä ja marjoja ja nukkuivat pehmeiden latvusten suojassa tähtitaivaan alla joka yö. Ne olivat iloisia ja vapaita, ja metsä oli niiden koti. Ja heidän kuninkaansa nimi oli Mahakapi, suuri apinakuningas. Hän oli iso ja voimakas, viisas ja lempeä, ja kaikki metsän apinat rakastivat häntä koko sydämestään.

Metsässä seisoi yksi ainoa puu, joka oli erilainen kuin kaikki muut. Se oli vanha mangopuu, yhtä vanha kuin vuori itse. Sen runko oli paksu kuin neljä aikuista apinaa syliinsä ottaisivat sen, ja oksat levittäytyivät kaikkiin suuntiin, laajoina kuin sateenvarjo taivaalle. Kesällä puu oli täynnä isoja, painavia mangohedelmiä. Ne olivat kultaisia ja oransseja, makeita kuin hunaja ja tuoksuvat kuin hienoimmat kukat, ja apinat rakastivat niitä enemmän kuin mitään muuta koko metsässä. Joka päivä he kokoontuivat puuhun syömään ja leikkimään ja laulamaan.

Mutta Mahakapi oli viisas, ja hän kantoi sisällään salaista huolta. Joka vuosi, kun hedelmät kypsyivät ja riippuivat painavina ja kultaisina, hän kutsui apinansa luokseen ja puhui vakavasti. 'Kuunnelkaa tarkasti,' hän sanoi. 'Meidän täytyy poimia jokainen mango, joka roikkuu joen yläpuolella. Emme saa jättää yhtäkään. Jos yksikin hedelmä putoaa veteen ja kelluu alas kaupunkiin, jossa ihmiset asuvat, heidän kuninkaansa kuulee tästä ihanasta puusta. Ja jos hän kuulee siitä, hän tahtoo sen.' Apinat kuuntelivat tarkasti ja olivat samaa mieltä. He ymmärsivät, että heidän vapautensa riippui tästä.

Ja joka kesä apinat tottelivat kuningastaan. Ne kiipesivät jokaiselle oksalle ja poimivat jokaisen mangon, joka kallistui hiukankin veteen päin. Ne olivat huolellisia ja ahkeria, ja Mahakapi kiersi tarkistamassa ettei mitään jäänyt jäljelle. Usean vuoden ajan kaikki meni hyvin. Mutta kerran, vain kerran, he jättivät pienen hedelmän huomaamatta. Se piiloutui vanhaan oksa- ja lehtipesän sisälle, korkealle lähellä rungon latvaa, eikä kukaan ollut nähnyt sitä. Hiljaa se kypsyi pesän takana, oranssi ja tuoksuva, kunnes tuulisena yönä se irtosi ja putosi pehmeällä loiskahduksella mustaan veteen.

Ganges-joki otti mangon ja kantoi sen hitaasti alavirtaan. Se kellui ruokojen ja juuristojen välissä, nukkuvien lintujen ja yöllisten kalojen ohi, kunnes saapui viimein Benares-kaupunkiin. Seuraavana aamuna, kun Benares-kuningas käveli joentörmällä päivittäiselle kylvylleen, jotain osui hänen jalkaansa. Hän kumartui ja nosti sen ylös, ja kädessä oli kaunein hedelmä, jonka hän oli koskaan nähnyt. Iso ja kultainen, pinta pehmeä kuin silkki. Hän antoi hampaidensa liu'uttaa hedelmälihaan ja maistoi. Silmät laajenivat. Se oli parasta mitä hän oli koskaan syönyt, makeampaa kuin kaikki puutarhan hedelmät, mehukkaampaa ja tuoksuvampaa. 'Mitä tämä on?' hän kysyi ihmeissään. 'Mistä se on tullut?'