Peili joka heijasti vain ystävällisyyttä

Pienessä kaupungissa kukkuloiden välissä, jossa katot olivat punaisia ja savupiipuista nousi aina aamuisin pieni savukiehkura, oli torilla vanha kaivo. Kaivo oli kivestä ja oli seissyt siellä niin kauan, ettei kukaan enää muistanut sen rakentajaa. Eräänä iltana, kun taivas hehkui ruusunpunaisena ja lepakot aloittivat pehmeät kierroksensa, vanha mies asteli torin yli. Hänen viittansa oli paikattu ja kenkänsä pölyiset, mutta silmät olivat tyynet kuin hiljainen järvi. Hänen nimensä oli Orvar, ja hän oli aikoinaan ollut velho. Nyt hän oli vain väsynyt.

Orvar käveli kaivolle ja istuutui sen reunalle. Sisätaskustaan hän otti esiin pienen esineen, joka oli kääritty siniseen samettiin. Se oli peili, soikea, tuskin kämmentä suurempi, hopeisessa kehyksessä, joka oli niin ohut että näytti hämähäkinseitiltä. Hän kohotti peilin iltavaloa vasten ja hymyili hieman, kuin hän ja peili tuntisivat toisensa hyvin. 'Sinä olet palvellut minua kauan', hän sanoi pehmeästi. 'Nyt saat palvella jotakuta toista.' Sitten hän painoi peilin varovasti kaivon kiveen halkeamaan, jossa se välähti ja kiinnittyi paikoilleen, ikään kuin kivi olisi aina odottanut sitä.

Kun peili oli paikallaan, Orvar nousi hitaasti seisomaan. Hän pyyhki viitastaan vähän pölyä ja katsoi taivaalle, jossa ensimmäinen tähti oli juuri syttynyt. 'Peili', hän sanoi hiljaa, 'sinä näytät vain sen mikä on ystävällistä. Et mitään muuta. Tämä on viimeinen lahjani.' Hän nyökkäsi kaivolle kerran niin kuin nyökätään vanhalle ystävälle, ja lähti sitten kävelemään torin poikki. Askeleet olivat hitaat mutta varmat. Kun hän katosi leipurin nurkan taakse, tuntui kuin itse ilma olisi hengähtänyt ulos, kuin jotain suurta olisi juuri saatu valmiiksi.

Seuraavana aamuna tori oli täynnä ihmisiä. Leipuri kantoi ulos vastaleivottuja limppujaan, kalakauppias asetteli makkaroitaan esille, ja lapset juoksivat ohi posket aamuilmasta punaisina. Kukaan ei vielä tiennyt mitä kaivon luona oli tapahtunut. Greta-niminen nainen huomasi peilin ensimmäisenä. Hän oli mennyt sinne hakemaan vettä. Kun hän kumartui vetääkseen kammesta, jokin välähti hänen vieressään. Hän laski sangon maahan ja kurkisti lähemmäs. Ja siellä, kivessä, oli pieni soikea peili, jonka ohi hän oli varmaan kävellyt tuhat kertaa aiemmin.

Greta kumartui lähemmäs. Hän näki oman kasvonsa peilissä selvästi, pieni ryppy kulmakarvojensa välissä siellä, missä hänellä oli tapana rypistää otsaansa. Hän hymyili yllättyneenä. 'Kuka sinut tähän on laittanut?' hän kuiskasi. Mutta juuri silloin suutari Sven kiisi ohi täyttä vauhtia. Hän riiteli itsensä kanssa jostain maksamattomasta laskusta, mutisi ja puhisi ja heilutti käsiään. Kun hän ohitti kaivon tuulen nopeudella, hän vilkaisi peiliin. Ja peili oli tyhjä. Siellä ei ollut Sveniä. Vain kiveä ja taivasta.