Rouva Holle ja pilvien höyhentyynyt

Pienessä kylässä metsän reunalla asui tyttö nimeltä Elin. Hän oli kiltti ja ahkera, ja joka aamu hän istahti pihan vanhan kaivon ääreen kehräämään pellavaansa. Aurinko vaelsi taivaalla, tuuli hyräili lepissä, ja rukki surisi kuin uninen kimalainen. Elin lauloi hiljaa itsekseen samalla kun lanka kasvoi hänen sormiensa välissä.

Eräänä päivänä Elin työskenteli niin innokkaasti, että pisti sormeensa värttinään, ja pieni punainen pisara putosi langalle. Hän kumartui kaivon reunan yli huuhtoakseen värttinän puhtaaksi viileässä vedessä. Mutta värttinä luiskahti hänen kädestään, välähti kerran auringossa ja katosi syvään, tummaan veteen. Elin pidätti hengitystään ja tuijotti kaivoon.

Hän tiesi, ettei voinut palata kotiin ilman värttinäänsä. Elin veti syvään henkeä, kumartui eteenpäin ja hyppäsi suoraan kaivoon. Vesi sulkeutui hänen ympärilleen, mutta se ei ollut kylmää, vaan pehmeää kuin sammal ja hiljaista kuin uni. Hän putosi hitaasti, hitaasti, kuin näkymätön käsi olisi kantanut häntä alas, ja hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi.

Kun Elin avasi silmänsä, hän makasi kauneimmalla niityllä, jonka oli koskaan nähnyt. Ruoho oli vihreää kuin kesäniitty, kukat hehkuivat kaikissa väreissä, ja taivas oli pehmeän kirkkaansininen niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ilmassa tuoksui vastaleivottu leipä ja kypsät omenat. Elin nousi hitaasti ylös ja katseli ympärilleen aivan hämmästyneenä.

Hän kulki niityn poikki ja saapui pian kiviuuniin, jossa leivottiin leipää. Leivät huusivat pienillä, lämpimillä äänillään: 'Ottakaa meidät ulos, muuten palamme!' Elin ei epäröinyt hetkeäkään. Hän otti pitkän leipälapion ja veti varovasti yhden kultaisen leivän toisensa jälkeen ulos ja asetti ne sammaloituneelle kivelle jäähtymään.

Hieman kauempana Elin näki omenapuun aivan täynnä punaisia, kiiltäviä omenoita. Puu pudisti hiljaa oksiaan ja sanoi: 'Ravista minua, ravista minua, omenani ovat aivan kypsiä!' Elin kietoi kätensä rosoisen rungon ympärille ja ravisti niin varovasti kuin osasi. Omenat putosivat kuin pehmeä sade, ja hän keräsi ne siisteen pieneen kasaan oksien alle.

Sitten Elin huomasi pienen talon ylhäällä kukkulalla. Sillä oli punainen katto, pyöreät ikkunat ja savu, joka kiemurteli savupiipusta kuin valkoinen silkkihansikas. Portailla istui vanha äiti, jolla oli ystävälliset silmät ja suuret, lempeät hampaat. 'Älä pelkää, lapseni,' hän sanoi. 'Minä olen rouva Holle. Jäisitkö hetkeksi auttamaan minua työssäni?'

Talon sisällä kaikki oli pehmeää ja lämmintä. Ilmassa tuoksui kaneli ja kuivattu kanerva. Rouva Holle vei Elinin suuren, suuren sängyn luo, jonka peite ja tyynyt oli täytetty valkoisimmilla hanhenuntuvilla. 'Ainoa työni,' sanoi rouva Holle, 'on ravistella näitä tyynyjä joka aamu. Sitä vain pyydän sinulta. Ravista niitä kunnolla, niin että höyhenet lentävät.'