Numa ja viisas nymfi Egeria

Kauan sitten, Rooman pohjoispuolen pehmeillä kukkuloilla, asui mies nimeltä Numa. Hän oli kotoisin sabiineiksi kutsutusta kansasta, ja jo nuorena häntä pidettiin koko seudun rauhallisimpana miehenä. Kun toiset nuoret kilpailivat siitä, kuka juoksisi nopeimmin tai heittäisi keihään pisimmälle, Numa istui mieluummin isänsä takan ääressä lukemassa tai vaelsi oliivilehtoihin hämärän laskeutuessa. Hän puhui hiljaa ja kuunteli kauan ennen kuin vastasi. Kyläläiset sanoivat, että hänellä oli hiljaisuuteen rakennettu sielu, ikään kuin iltavalo itse olisi muovannut hänet.

Numa nai lempeän naisen nimeltä Tatia, ja kolmetoista vuotta he asuivat yhdessä pienellä tilallaan viikunapuiden keskellä. Mutta kun Tatia kuoli, Numa hiljeni uudella tavalla. Hän jätti kylän ja muutti jumalille pyhitettyihin lehtoihin ja niittyihin. Sinne hän rakensi itselleen vaatimattoman majan punotuista oksista, ja siellä hän eli mehiläisten, vuohien ja arkojen metsäkauriiden seurassa. Hän nousi ennen aamunkoittoa katsomaan, kuinka aurinko värjäsi kukkulat ruusunpunaisiksi. Hän istui lähteiden äärellä, kun tuuli liikutti haapoja. Kyläläiset kuiskasivat, ettei suru häntä sinne vetänyt. Se oli jotain muuta, jotain, jolle kukaan ei löytänyt sanoja.

Kaikkien lehtojen joukossa oli yksi, joka oli Numalle rakkain. Se sijaitsi syvällä kukkuloiden välissä, missä lähde pulppusi kivestä ja kokoontui tummaksi, kirkkaaksi lammikoksi. Sypressit seisoivat veden ympärillä kuin äänettömät vartijat, ja niiden alla kasvoi pehmeää vihreää sammalta, joka otti askeleet vastaan ääneti. Iltaisin, kun kuu nousi, sen hopea laskeutui veden pinnalle, ja koko lehto hengitti hitaasti kuin nukkuva eläin. Tänne Numa tuli, kun hän halusi ajatella. Tänne hän tuli myös silloin, kun ei halunnut ajatella lainkaan, vaan istua ja kuunnella, miten lähde kuiskasi kiville. Ja juuri täällä, eräänä iltana tähtien alla, tapahtui jotain, mikä muuttaisi hänen elämänsä.

Numa istui tutulla paikallaan kivellä lähteen vieressä. Kuu oli pyöreä ja kalpea, ja vesi oli aivan tyyni. Yhtäkkiä hän näki, kuinka kuun valo lammikossa kokoontui, ikään kuin joku ystävällisesti olisi kerännyt sen kasaan näkymättömällä kädellä. Ja loisteesta nousi hahmo. Hän oli nuori ja vakava, puettuna viittaan, joka kimalsi kuin vesi kiven yli. Hiukset olivat hänellä auki, ja niissä oli pieniä laakeriseppeleitä. 'Älä pelkää, Numa,' hän sanoi äänellä, joka oli yhtä hiljainen kuin tuuli sypressien välissä. 'Nimeni on Egeria. Olen tämän lehdon nymfi, ja olen nähnyt sinun tulevan tänne monta iltaa. Uskon, että sinulla on jotain kuunneltavaa. Uskon, että sinulla on jotain opittavaa.'