Pinocchion ensimmäinen päivä

Kauan sitten, eräässä pienessä italialaisessa kylässä, oli puunpalanen. Se ei ollut hieno puunpalanen, vain tavallinen halko, sellainen, joka pannaan talvella tuleen. Eräänä aamuna halko päätyi puuseppä Mestari Antonion verstaaseen. Kaikki kutsuivat häntä Mestari Kirsikaksi, sillä hänen nenänsä kärki oli pyöreä, punainen ja kiiltävä kuin kypsä kirsikka. ”Tästä tulee juuri sopiva pöydänjalka”, hän sanoi ja kohotti kirveen. Mutta juuri kun hän aikoi iskeä, hän kuuli pikkuruisen äänen rukoilevan: ”Olkaa hyvä älkääkä lyökö niin lujaa!”

Mestari Kirsikka katseli joka suuntaan. Penkin alla? Tyhjää. Kaapissa? Tyhjää. Lastujen seassa? Tyhjää. Hän pudisti päätään ja alkoi höylätä. Silloin sama ääni nauroi: ”Lopeta! Vatsaani kutittaa!” Mestari Kirsikka istahti suoraan lattialle aivan kauhuissaan. Samassa ovelle koputettiin. Se oli hänen vanha ystävänsä Geppetto, joka tuli pyytämään puunpalaa. Hän halusi tehdä marionetin, joka osaisi tanssia, miekkailla ja heittää kuperkeikkoja, ja matkata sen kanssa ympäri maailmaa. Mestari Kirsikka antoi heti tuon oudon halon, ja oli vain iloinen päästessään siitä eroon.

Geppetto asui pienessä alakerran huoneessa, jossa oli vanha tuoli, ränsistynyt sänky ja huojuva pöytä. Oven vastapäisellä seinällä oli maalattu takka, ja sen yläpuolella maalattu pata, niin että näytti melkein siltä, kuin höyry olisi noussut oikeasti. Mutta oikeaa tulta ei ollut, eikä oikeaa ruokaa myöskään. Geppetto otti työkalunsa ja alkoi heti veistää. ”Mikähän nimi sinulle annettaisiin?” hän mutisi. ”Taidanpa kutsua sinua Pinocchioksi. Se nimi tuo onnea.” Sitten hän veisti hiukset, otsan ja silmät. Kun silmät olivat valmiit, ne liikkuivat ja tuijottivat häntä suoraan.

Sitten Geppetto veisti nenän. Tuskin se oli valmis, kun se alkoi kasvaa. Se kasvoi ja kasvoi ja kasvoi, kunnes siitä tuli niin pitkä, ettei sille tuntunut tulevan loppua. Geppetto leikkasi ja leikkasi, mutta mitä enemmän hän leikkasi, sitä pidemmäksi nenä venyi. Lopulta hän jätti sen rauhaan. Sitten hän veisti suun, ja suu alkoi heti nauraa hänelle ja näyttää kieltä. Geppetto huokasi ja jatkoi: leuka, kaula, hartiat, vatsa, kädet, sormet. Ja juuri kun hän viimeisteli sormenpäitä, hän tunsi jonkun nykäisevän peruukin pois päästään. Pinocchio piteli sitä riemuiten ilmassa.

Kun jalat olivat valmiit, Geppetto asetti Pinocchion lattialle ja yritti opettaa häntä kävelemään. Ensin jalat olivat aivan kankeat, mutta pian Pinocchio juoksi pitkin huonetta. Ja yhdellä loikalla hän oli ulkona kadulla! Geppetto syöksyi perään huutaen: ”Pysäyttäkää hänet! Pysäyttäkää hänet!” Mutta kadulla olijat vain pysähtyivät ja nauroivat pikkuiselle puuhahmolle, joka pomppi tiehensä kuin tuuli. Lopulta santarmi asettui haara-asentoon keskelle katua ja sai Pinocchion kiinni pitkästä nenästä. Silloin ihmiset alkoivat kuiskailla: ”Voi marionettiraukkaa, varmasti tuo vanhus pieksee häntä.” Ja santarmi päästi Pinocchion vapaaksi, ja vei Geppeton sen sijaan vankilaan.