Stállu ja rohkea saamelaispoika

Kaukana hiljaisella tunturilla seisoi lavvu paksuista riu'uista ja pehmeistä poronnahoista. Lavvun sisällä Áilun isoäiti hoiti tulta. Hänen kätensä olivat täynnä rauhaa, ja hänen äänensä kuulosti matalalta joiulta. Áilu oli kahdeksanvuotias. Hänellä oli musta tukka, lämpimät silmät ja sininen villalakki, jossa oli neljä pyöreää huippua. Lavvun ulkopuolella lumi laskeutui hitaasti, kuin taivas olisi hengittänyt. Porot seisoivat löysässä renkaassa ja pureskelivat jäkälää. Kaikki oli hiljaista. Melkein.

Isoäiti katsoi ylös tulen äärestä. 'Áilu', hän sanoi ystävällisesti, 'laske porot vielä kerran.' Áilu nyökkäsi ja astui ulos siniseen hämärään. Hän laski poroja omalla tavallaan, hitaasti ja kiirehtimättä. Yksi, kaksi, kolme, neljä ... hän tuli kahteenkymmeneen. Sitten yksi puuttui. Pieni poro Lásse, jolla oli valkoinen täplä otsassaan, ei ollut tokassa. Áilu palasi lavvun sisään. 'Isoäiti', hän sanoi hiljaa, 'Lásse on poissa.'

Isoäiti laski pehmeän kätensä Áilun olalle. 'Pieni poro ei kulje kauas', hän sanoi. 'Se jää sinne, missä tuoksuu jäkälältä ja missä tuuli ei pure. Seuraa jälkiä ja ole hiljaa. Hiljainen näkee kaiken.' Hän pani palan kuivattua poronlihaa Áilun taskuun ja solmi lakin nauhat hänen leukansa alle. Áilu otti vyölleen pienen veitsensä ja olalleen poronnahkalaukkunsa. Sitten hän astui taas ulos. Lumi narahteli pehmeästi hänen saappaidensa alla.

Lássen jäljet näkyivät selvästi tuoreessa lumessa. Kaksi pientä sorkanjälkeä vierekkäin, sitten kaksi taas, noin käsivarren mitan päässä. Áilu seurasi niitä. Hämärä syveni, ja taivas sai tummansinisen värin kuin isoäidin paras hame. Tähdet alkoivat avata silmiään, yksi toisensa jälkeen. Hänen hengityksensä muuttui pieniksi valkoisiksi pilviksi suun edessä. Jäljet kaartuivat pitkänä mutkana itään, kohti koivumetsää. Áilu seurasi niitä rauhallisena ja hiljaa.

Koivumetsän reunalla Áilu pysähtyi aivan paikoilleen. Runkojen välissä, ei kaukana, seisoi hyvin suuri olento. Se oli korkeampi kuin korkein puu, mutta nojasi vanhaan mäntyyn ja melkein nukkui. Päässään sillä oli paksu sammalhattu, ja parrassa lehtiä ja pieniä poronjäkäliä. Se oli Stállu, tunturin vanha jättiläinen. Áilu tiesi, mitä isoäiti tapasi sanoa. Stállu ei ole paha. Hän on vain suuri, vanha ja aina vähän väsynyt.

Áilu kyykistyi suuren kiven taakse. Hän hengitti hitaasti sisään ja hitaasti ulos. Stállu avasi toisen silmänsä, oikeastaan vain puolittain. Hän mumisi jotakin, mutta ei kenellekään erityisesti. 'Käpäliä ... sorkkia ... mitä tietä se pieni meni?' Áilu ei sanonut mitään. Hän tunsi poskensa kiveä vasten viileänä. Hän laski kolme lumihiutaletta, jotka putosivat hänen ja jättiläisen väliin. Sitten Stállu sulki silmänsä taas, ja hänen rintakehänsä laski hitaasti kuin suuri saavi, josta valuu ilma.