Seitsemän korppia

Pienessä talossa metsänlaidassa asui tyttö nimeltä Liv. Hän oli perheen nuorin, eikä hän ollut koskaan tavannut seitsemää isoa veljeään. Äiti sanoi aina, että he olivat kadonneet kauan sitten, jo ennen Livin syntymää. 'Se oli vanhaa taikuutta,' kuiskasi äiti, 'ajalta jolloin metsä oli vielä villi ja tähdet kulkivat lähempänä maata.' Liv rakasti kuunnella, kun äiti lauloi veljistä iltahämärän laskeutuessa. Se oli pehmeä kehtolaulu seitsemästä linnusta, jotka kiersivät lasivuoren huippua ja odottivat, että joku tulisi hakemaan heidät kotiin. Liv osasi laulun ulkoa, sana sanalta, sävel säveleltä.

Eräänä iltana, kun Liv oli seitsemän vuotta vanha, hän istui pienellä jakkarallaan ikkunan ääressä ja katseli ulos metsään. Silloin hän näki heidät ensi kerran. Seitsemän korppia, mustaa kuin yö, lensi kuusten yli. Ne kiersivät kolme kierrosta katon yllä ja katosivat sitten pohjoisen vuoria kohti. Liv pidätti henkeään. Hän kääntyi äidin ja isän puoleen ja kysyi hiljaa: 'Olivatko ne ne? Olivatko ne minun veljeni?' Äiti ja isä katsoivat toisiaan kauan. Sitten äiti nyökkäsi. 'Kyllä, pieni Liv. Ja he odottavat. He ovat odottaneet jo kauan.' Silloin Liv päätti. Ei suurin sanoin, vaan hiljaisuudessa, niin kuin rohkeat päätökset tehdään. Hän lähtisi hakemaan heitä kotiin.

Seuraavana aamuna Liv pakkasi pienen reppunsa. Hän laittoi sinne leipämytyn, pullon lähdevettä, lämpimän villahuivin ja vaarin vanhan messinkikompassin. Viimeiseksi hän otti pienen kiiltävän kiven, jonka äiti oli antanut hänelle hänen syntyessään. Kivi oli pyöreä kuin nopan sivu ja lämmin kämmenellä, kuin se muistaisi auringonpaisteen kauan sitten olleelta kesältä. 'Pidä se mukanasi,' äiti oli aina sanonut, 'kun sinun pitää muistaa, kuka olet.' Liv suuteli äitiä ja isää poskelle, lupasi palata ja astui ulos kasteiseen aamuun. Metsä kuiskasi häntä pohjoiseen päin.

Liv vaelsi monta päivää. Metsä syveni ja hiljeni. Hän nukkui kuusten alla ja joi kirkkaista puroista. Hän jakoi leivän ketun kanssa, joka kulki vähän aikaa hänen vierellään, ja hän auttoi vanhaa siiliä kivisen polun yli. Joka ilta, ennen kuin hän nukahti, hän lauloi äidin kehtolaulun itselleen. Tuntui kuin laulu lämmittäisi häntä sisältä. Kun hän tunsi itsensä pieneksi, hän puristi kiveä kädessään, kunnes se taas lämpeni. Eräänä aamuna hän huomasi, että kuuset loppuivat. Hänen edessään levittäytyi loputon valkoinen tasanko, jossa taivas kohtasi maan, ja kaukana horisontissa kohosi korkea kiiltävä huippu, joka kimmelsi aamuauringossa.