Merenkulkija-Sindbadin ensimmäinen matka

Kalifi Harun-er-Rashidin aikaan asui Bagdadissa hyvin rikas kauppias nimeltä Merenkulkija-Sindbad. Hänen talonsa oli täynnä silkkikankaita, kimaltavia lamppuja ja suuria vateja, joissa oli taateleita ja granaattiomenoita. Kukaan ei tiennyt, mistä hänen rikkautensa oli peräisin. Eräänä iltana, kun lyhdyt loistivat lempeästi pihalla, portille saapui köyhä mies. Hänen nimensä oli Maamies-Sindbad, ja hän oli kantanut raskaita kuormia kuumilla kaduilla koko päivän.

Merenkulkija-Sindbad hymyili ja kutsui Maamiehen sisään taloonsa. Hän tarjosi vieraalle kylmää vettä, makeaa leipää ja tuoreita viikunoita. Kun vieras oli syönyt, Merenkulkija kumartui eteenpäin ja sanoi pehmeällä äänellä: 'Sinä luulet ehkä, että rikkauteni tuli minulle helposti. Kuule nyt, niin kerron sinulle ensimmäisen merimatkani tarinan. Se on pitkä kertomus aalloista ja tuulista, jättiläiskalasta ja maailman äären kuninkaasta.'

'Isäni oli rikas kauppias,' Sindbad aloitti. 'Kun hän kuoli, peri hänen koko omaisuutensa minä. Olin nuori, enkä ajatellut huomista. Söin Bagdadin hienoimmissa ravintoloissa, jaoin ystävilleni rahoja ja ostin kaiken, mikä basaarissa kimalsi. Niin elin monta vuotta. Mutta eräänä päivänä avasin arkkuni ja huomasin niiden olevan miltei tyhjiä. Olin tuhlannut isäni rikkauden.'

'Silloin tulin järkiini,' Sindbad sanoi. 'Myin viimeiset omaisuuteni kolmesta tuhannesta hopearahasta. Osalla rahoista ostin tavaroita, joita voisi myydä kaukomailla, kauniita kankaita, jalokiviä ja mausteita. Loput piilotin nahkapussiin rinnalleni. Sitten kävelin Basran satamaan ja nousin suuren laivan kannelle monien muiden kauppiaiden kanssa. Purjeet kohosivat tuuleen, ja sanoin hyvästit Bagdadille.'

'Päiviä ja öitä purjehdimme yli meren. Pysähdyimme pieniin saariin, myimme mausteita, ostimme helmiä ja purjehdimme eteenpäin. Aurinko paahtoi, tuuli kuiskasi purjeissa, ja opin lukemaan tähtiä. Eräänä aamuna näimme saaren, joka oli vihreämpi kuin kaikki muut. Se näytti pieneltä paratiisin palaselta, joka oli ajautunut merelle. Laivamme heitti ankkurin, ja nousimme maihin lepäämään.'

'Sytytimme nuotioita ja keitimme ruokaa. Jotkut kylpivät purossa, toiset poimivat hedelmiä, ja minä juoksin pehmeällä ruoholla ja nauroin. Mutta yhtäkkiä kapteeni huusi laivasta kauhu äänessään: 'Takaisin! Pikaisesti takaisin, Jumala teitä varjelkoon! Tämä ei ole saari! Tämä on jättiläiskala, joka on nukkunut meren pinnalla sata vuotta, kunnes puut kasvoivat sen selkään. Nuotionne ovat herättäneet sen! Jos se sukeltaa, te kaikki hukutte!''

'Juoksimme minkä jaloistamme pääsimme kohti laivaa. Maa jalkojemme alla alkoi liikkua kuin elävä selkä. Yhtäkkiä koko saari vajosi mereen valtavalla pauhulla. Aallot löivät yhteen päämme yli. Minua veti syvälle pimeään veteen, ja luulin olevani mennyttä. Mutta Jumala tahtoi toisin. Taistelin itseni takaisin pinnalle, ja siinä, aivan vierelläni, kellui suuri puuamme, jonka joku oli unohtanut rannalle. Tartuin siihen ja pitelin kiinni.'