Soria Morian linna

Pimeän metsän laidalla pienessä tuvassa asui köyhä pari ja heidän poikansa. Pojan nimi oli Halvor. Hän oli kiltti, mutta hän ei tarttunut koskaan mihinkään työhön. Kun äiti pyysi häntä pilkkomaan puita, hän istui ja kaivoi tuhkaa takan ääressä. Kun isä pyysi paimentamaan vuohta, hän istui yhä tuhkaa kaivamassa takan ääressä. Vanhemmat lähettivät hänet sepän, talonpojan ja räätälin oppiin, mutta päivän tai parin päästä hän palasi aina kotiin ja ryömi takaisin liesinurkkaan. Siellä hän istui lämmössä ja puhalsi hiilloksiin, kunnes posket olivat punaiset.

Eräänä aamuna ovelle kolkutti laivuri. Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet ja parta täynnä suolaroiskeita. 'Lähtisitkö merille, poika?' hän sanoi. 'Tahtoisitko nähdä vieraita maita?' Halvor nousi niin nopeasti, että tuhka pöllähti hänen jalkojensa ympärillä. Hän halusi. Hän halusi sitä enemmän kuin mitään muuta. Hän pakkasi pienen myttynsä ja seurasi laivuria rantaan. He purjehtivat monta päivää sinisellä merellä. Sitten nousi suuri myrsky. Aallot löivät kannen yli, tuuli ulvoi purjeissa, ja kun myrsky vihdoin tyyntyi, kukaan ei enää tiennyt, missä he olivat. He olivat ajautuneet vieraalle rannalle, jota kukaan ei tuntenut.

Tuuli oli tyyntynyt, ja laiva keinui hiljaa aalloilla. Halvor pyysi lupaa nousta maihin katselemaan ympärilleen. Laivuri katsoi hänen rääsyisiä vaatteitaan ja pudisti päätään, mutta Halvor pysyi päätöksessään ja sai lähteä. Hän vaelsi laajojen vihreiden niittyjen halki, ohi vehnäpeltojen, jotka kimmelsivät auringossa kullanvärisinä, mutta yhtään ihmistä hän ei kohdannut. Lopulta hän tuli leveälle, tasaiselle maantielle. Halvor seurasi sitä koko päivän. Illan laskeutuessa hän näki kaukana suuren linnan, ja aurinko kimmelsi sen ikkunoissa kuin ne olisivat olleet kultaa.

Linnan keittiössä paloi suuri tuli, mutta ketään ei näkynyt. Pöydillä oli hopeisia astioita ja kultaisia vateja, mutta yksikään sielu ei liikkunut. Halvor avasi oven, ja sen takana istui prinsessa rukin ääressä. Kun prinsessa näki hänet, hänen kasvonsa kalpenivat. 'Uskaltaako kristitty väki tulla tänne?' hän kuiskasi. 'Pakene täältä. Täällä asuu kolmipäinen peikko, ja se nielee sinut elävältä.' Mutta Halvorilla oli pitkän päivän jälkeen nälkä, ja hän oli aivan liian väsynyt pelätäkseen. 'En ole tehnyt mitään pahaa,' hän sanoi. 'Ja minulla on niin nälkä, että minun on vain saatava ruokaa.'

Kun Halvor oli syönyt itsensä kylläiseksi, prinsessa näytti hänelle suuren miekan, joka riippui seinällä. 'Yritä nostaa se,' hän sanoi. Halvor tarttui kahvaan, mutta miekka ei liikahtanutkaan. 'Sitten sinun on juotava tuosta pullosta,' prinsessa sanoi. 'Sen peikko tekee aina ennen kuin kantaa miekkaansa.' Halvor nosti pullon ja otti syvän kulauksen. Outo lämpö levisi vatsasta hartioihin ja edelleen käsivarsiin. Kun hän tarttui miekkaan uudelleen, hän nosti sen yhtä helposti kuin keppiä. Hän heilautti sitä leveässä kaaressa ilmassa ja tunsi, kuinka vahva hänestä oli tullut. Sitten hän asettui hiljaa oven taakse odottamaan.