Kolme kamelinveljestä

Kaukana, missä hiekka aaltoilee kuin kultainen meri, asui kolme nuorta kamelia. He olivat veljekset, ja heidän nimensä olivat Karim, Tarek ja Hadi. Karim oli vanhin ja hänellä oli rauhalliset, viisaat silmät. Tarek oli keskimmäinen veli ja kantoi aina pientä kulkustaan kaulassa, niin että hänet kuuli tulevan jo kaukaa. Hadi oli nuorin, pehmeäturkkinen ja vähän pulskakyttyräinen, mistä hän oli ylpeä. Tänä iltana heidän oli määrä lähteä matkaan, sillä heidän isoäitinsä Sitti Laylan syntymäpäivä oli koittanut, ja isoäiti asui keitaalla dyynien tuolla puolen.

Jokainen veli kantoi mukanaan lahjaa. Karimilla oli korillinen hunajanpehmeitä taateleita, jotka hän oli itse poiminut varhain aamulla, kun kasteinen taivas oli vielä vaaleanpunainen. Tarek kantoi kiiltävää messinkilyhtyä, joka kilahti hiljaa hänen kylkeään vasten, kun hän käveli. Ja Hadi, nuorin, kantoi pientä kudottua peittoa pehmeissä maan väreissä. Hän oli kutonut sen itse, hitaasti ja kärsivällisesti, ja reunat olivat hieman epätasaiset, mutta se ei häirinnyt häntä. Peitto oli lämmin, ja juuri se oli tärkeintä.

Aurinko vajosi dyynien taakse ja veti pitkän, tyynen varjon hiekan yli. Ilma, joka oli ollut päivän kuuma kuin leivinuuni, alkoi viilentyä lähes heti. Tämä on aavikon taikuutta: kuumuus viipyy hiekassa vielä hetken, niin että tassuilla on lämmin, kun selän yli kulkeva tuuli kuiskaa jo yöstä. Karim veti syvään henkeä ja sanoi: 'Nyt on aika lähteä. Ennen kuin tähtiä on monta, ehdimme perille.' Tarek tuhahti iloisesti, pfff, ja hänen kulkusensa kilahti lyhyen, kirkkaan sävelen. Hadi nyökkäsi hiljaa ja tunsi peiton selkäänsä vasten kuin pehmeän toivon. Hän katsoi vielä viimeisen kerran äitiään, joka seisoi kallionreunalla ja räpäytti hänelle rauhallisesti. 'Ole hyvä veljillesi', äiti oli sanonut aamulla. Se ei tuottaisi Hadille mitään vaikeuksia. Ja niin kolme kamelinveljestä lähtivät vaeltamaan.

Hiekka oli yhä pehmeää ja lämmintä heidän leveiden tyynyjalkojensa alla. Veljekset kävelivät hiljaa hetken, sillä niin se on aavikolla hämärän aikaan: kaikki rauhoittuu. Kuulee oman hengityksensä ja kuulee tuulen, joka vetää sormeaan dyynien harjoja pitkin. 'Kuunnelkaa', kuiskasi Hadi. 'Kuulostaa kuin hiekka laulaisi.' Karim hymyili. 'Niin se tekeekin. Isä tapasi sanoa, että aavikko laulaa, kun se juo viileyttä illalla.' Tarek veti syvään henkeä ja tunsi, kuinka kuuma päivä kääntyi lempeäksi, siniseksi yöksi.

Hetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa dyynit olivat korkeampia ja teräväharjaisempia. Karim pysähtyi ja katsoi oikealle, sitten vasemmalle. Karavaanitien jäljet, jotka tavallisesti näkyivät pehmeänä uomana hiekassa, olivat tyystin poissa. Tuuli oli pyyhkäissyt niiden yli kuin luuta. 'Missä tie on?' ihmetteli Tarek, ja hänen kaulansa kulkunen vaikeni. Hadi painautui lähemmäs Karimia. 'Olemmeko eksyksissä?' hän kysyi pienellä äänellä. Karim katsoi vakavana hiekkaa, sitten kohotti katseen taivaalle. 'Ei vielä', hän sanoi rauhallisesti.